tiistai 28. helmikuuta 2017

Skarppi bändipaita, onko sellaisia?

Niin kuin olen aiemminkin höpötellyt, niin vaatteissa on tärkeää istuvuus, enkä oikein osaa pitää kauhean rentoja ja välijä vaatteita. Toisaalta tykkään myös bändipaidoista: raskaampi musiikki on meillä keskeisessä osassa ja se näkyy King Diamondin ja Motörheadin julisteina seinällä, vinyyleiden runsaana pyörimisenä (meillä soi musiikki melkein aina) ja kummankin pukeutumisessa jossain määrin. Poikaystävällä on nahkarotsi, bootsit ja paljon bändipaitoja. Mä taas suosin mustaa ja on mulla maiharitkin. Tykkään myös bändipaidoista, mutta siinä mun väljien vaatteiden karttelu tulee vastaan ja lisäksi tosi monissa on vain miesten kokoja, joten sellaisen skarpin paidan löytäminen on ollut työn takana. Muutama vuosi sitten huomasin kuitenkin naisille tehtyjä bändipaitoja, jotka istuvat hyvin. Niinpä ostin pitkästä aikaa bändipaidan ja ensimmäistä kertaa sellaisen hyvin istuvan version!

 Huivi: River Island
Toppi: EMP
Housut: Vero Moda 
Joillekin ihmisille sopii tosi hyvin myös väljemmät bändipaidat ja se korostaa ihan selvästi sitä omaa tyyliä. Mulle ne vaan tuntuu jotenkin vieraalta valinnalta ja lisäksi mulle tulee tosi jätkämäinen olo, jota en oikein pukeutumisessa tavoittele.

Mun jyrkkä kanta löysiin vaatteisiin on kuitenkin lähiaikoina loiventunut, koska huomasin, ettei se vaatteiden väljyys itsellä näytäkään niin kömpelöltä tai jätkämäiseltä kuin aiemmin pelkäsin. Niinpä viime vuoden Iron Maidenin keikalta lähti mukaan ihana toppi, joka ihanan rento, mutta silti skarppi.

Toppi: Maidenin kiertue
Housut: Gina Tricot


Ehkä ei siis pitäisi vannoa niin jyrkästi, ettei aio koskaan ikinä milloinkaan pukea sitä tätä tai tota, koska yleensä jokaisesta vaatteiden tyylistä tai väristä löytyy se itselle sopiva vaihtoehto. Niin kuin tässä mulla bändipaidoista ja väljistä vaatteista. Ja en voisi olla tyytyväisempi!
 

maanantai 27. helmikuuta 2017

Feikki

Meikki, värjätyt hiukset, geelatut kynnet, tatuoinnit, napalävistys ja korvikset. Näin feikki mää oon. En mielelläni lähde minnekään julkiselle paikalle (paitsi salille ja ehkä lähikauppaan) ilman meikkiä, koska meikit naamassa mulla on parempi fiilis ja itsetuntokin korkeemmalla. Ei se nyt kotona hiippaillessakaan mitenkään pohjamudissa ole, mutta tälläytyneenä vain tuntee itsensä jotenkin freesimmäksi.


Feikki, mitä siitä tulee mieleen? Sana kuulostaa jotenkin tosi negatiiviselta ja, ennen kaikkea, teennäiseltä. Ja sitähän se tarkoittaa. Joillekin feikkiä on plastiikkakirurgin veitsen alle hyppääminen, joillekin jo ripsarin laittaminen. Mun mielipide feikistä menee enemmän siihen suuntaan, kun on ravattu jo useamman kerran veitsen alla (siis en laske tähän onnettomuuden tai sairauden seurauksena tehtyjä leikkauksia, tietenkään) ja ulkonäkö alkaa muistuttaa jotain Ruotsin miljonääriäitiä. Mutta toisaalta, olenko mäkään luonnollinen, jos kerta ihossa on mustetta, navassa läväri tai hiuksissa väriä. Varmasti jollain asteikolla en ole. Ja kyllä sen eron aina huomaa, onko meikkiä vai ei, tässä on vain toinen puoli naamasta meikattu:


Mutta toisaalta, vaikka feikkeyttä arvostellaan koko ajan vähän joka tuutista, niin onko se silti huutava vääryys parantaa omaa oloaan meikkaamalla, hiustenpidennyksillä tai kulmien värjäämisellä? Ei mun mielestä. Eikä se itsensä ehostaminen aina tarkoita, että haluaa peittää virheitä, vaan meikillä, hiusvärillä tai tatuoinnilla voi korostaa niitä omia parhaita puolia tai tyyliä.

Mulle laittautuminen merkitsee toisaalta myös sellaisten asioiden tavoittelua, joita en välttämättä muuten voisi saada: mulla on kynnet luonnostaan tosi hauraat ja katkeilevat, joten miksi en joskus saisi nauttia pitkistä kynsistä ja käydä geelaamassa niitä aina välillä. Jos taas olen johonkin tyytyväinen, niin sitten vaan annan olla. Mulla ei esimerkiksi ole ollut koskaan hiustenpidennyksiä, koska mun hiukset kasvaa luonnostaan pitkiksi. 

Toisaalta maailma on kyllä liian ulkonäkökeskeinen paikka ja pitäisikin löytää se kultainen keskitie: ulkonäöstä ei pitäisi ottaa tavattomia paineita, vaan laittautumisen tulisi olla hauskaa ja korostaa niitä parhaita puolia. Vaikka voin sanoa näin, en silti aina tunne samalla tavalla: mää inhoan mennä salille ilman meikkiä ja nyt talvella vielä trikoiden päälle puetuissa toppahousuissa, koska se tekee mulle tosi epävarman ja nuhjuisen olon. Toisaalta jos näen bussissa jonkun muun toppahousuissa, niin ajattelen että siinäpä järkevä tyyppi! Ristiriitaista?:D Mutta vaikka mulla onkin vähän inhottava olo mun ihanassa talvilookissa, niin se ei kuitenkaan tarkoita täysin paskaa itsetuntoa, jota yritän meikillä peittää. Enemmänkin epävarmuutta on se, mitä ulkomaailma odottaa. Silti koen tälläytyväni ihan omasta tahdosta itseäni varten. Ja olen myös ilman meikkiä just silloin kun haluan. Tässä vielä meikitöntä pärstää, sellaisena kuin se luonnostaan on:


Mitä feikki teidän mielestä tarkoittaa?

lauantai 25. helmikuuta 2017

Olenko ainoa...

...joka on hajottanut paistinpannun. Siis sillä tavalla, että se kahva ei irronnut pannusta, vaan halkesi. Ollaan poikaystävän kanssa naurettu, että olen onnistunut mahdottomassa.

...joka haluaa aivan ehdottomasti Ladan. Mulla ei ole ajokorttia, mutta jos sen joskus ajan, niin mun on aivan pakko saada 80-luvun räikeänvihreä Lada!

...joka pelkää sokeritoukkia kuollakseen. Pelko on varmasti lähtenyt siitä, että pienenä mun mehulasissa uiskenteli sokeritoukka. Sen seurauksena tuli kammo niitä öttiäisiä kohtaan ja Pirkan sekamehu oli pitkään pannassa. Paha vaan, että tässä kämpässä sokeritoukkia asustelee kylppärissä paljon ja viimeeksi toissapäivänä kirkaisin, kun sellainen yhtäkkiä kipitti pitkin lattiaa.


...jonka mielestä pekoni ja wokkivihannekset kuuluvat ehdottomasti yhteen. Hyvää ja helppoa!

...joka rakastaa imuroimista. Varsinkin hiekkaiset eteiset ja leivänmuruja täynnä olevat keittiöt, ah! Se ihana ritinä, joka tulee roskien imeytessä imurin uumeniin!

...joka hauduttaa muroja ja mysliä aina sen puolituntia, koska ne ovat parhaimmillaan sellaisina vähän mössöytyneinä. 


...jonka mielestä Sohvaperunat on nerokas sarja! Olen huomannut, että sarja jakaa voimakkaasti mielipiteitä, mutta mun mielestä on hyvä idea katsoa, mitä porukka oikeesti ajattelee kaikista ohjelmista ja onhan se samalla tosi hauska!

...joka tykkää säkkipillin soitosta. Kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt tätä, mutta kuulostaahan se hienolta, jos sitä osaa soittaa. Ja hauskalta jos ei osaa, koska silloin siitä tulee mieleen usean epävireisen eläimen mylvintä.

...joka ei sano vessapaperi vaan vessaNpaperi. Se n vaan kuuluu sinne väliin ja sillä sipuli!

...jonka mielestä maiden, kaupunkien jne. nimet kuulostaa myös joltain muuta, joka ei mitenkään liity siihen. Mulle tulee esimerkiksi Englannista mieleen rinkeli ja Kouvolasta pystykorva. 


Oonko näiden piirteiden kanssa yksin vai onko meitä muitakin, joiden mielestä imuroiminen on ihanaa, Lada on autoista upein tai sitten joku muu juttu tuntuu samaistuttavalta?

perjantai 24. helmikuuta 2017

Päivä Eltsun matkassa

Olen monesti höpötellyt kotirouvailustani, mutta millaista se elämä ilman luentoja ja vakituista työtä oikeasti on. Tässäpä kurkkaus kotirouvan peruspäivään, joka oli ehkä vähän tavallista hektisempi, mutta sehän oli vain plussaa!

8.00 Puhelimen herätys soi. Menen puoli kymmeneksi töihin, mutta haluan aina itselleni sen aamuhetken, jolloin voin lukea, syödä aamupalaa rauhassa ja meikata ilman kiirettä. Tavoitteissani olen onnistunut sen verran, että puhelin ei enää ole aamupalapöydässä mukana, vaan kirja, jes! Tällä hetkellä on menossa Maeve Binchyn Talo Dublinissa. Tarina kertoo naisesta, jonka mies on elänytkin koko heidän 15 vuoden avioliittonsa ajan kaksoiselämää. Niinpä nainen päättää vaihtaa toisen, yhtä epätoivoisessa tilanteessa olevan naisen kanssa koteja kesäksi. Mun mielestä siitä ei vain pääse yli eikä ympäri, että parhaimmat kirjat tulee Irlannista: tarpeeksi kevyttä tarinaa nykypäivästä, mutta myös asiaa löytyy. Eli ihan parasta!


 Päivän asuksi valikoitui tällä kertaa Vero Modan feikkinahkahousut, musta toppi ja New Yorkerin pitkä pitsitakki. Näistä kuvista näkee myös hyvin sen, kuinka vaikea yksiössä on elää, kun on liikaa tavaraa ja liiiian vähän tilaa. Paperirullat ovat siis mun töitä elävänmallin piirrustuksesta ja olisi ihan kiva lykätä ne jonnekin muualle pois nurkasta. Seuraavan kämpän ehdoton kriteeri meille onkin suurempi neliömäärä. Ja se, että lemmikit sallitaan (juu, ei oo yhtään koirakuumetta ei...)


Mutta asusta vielä: korut on mulle omassa tyylissä tosi tärkeitä, koska niillä voi tuoda asuun uutta ilmettä ja kaikilla mun koruilla on myös tosi paljon tunnearvoa. Kuvan linturiipuksen sain äidiltä joululahjaksi muutama vuosi sitten ja se on ehdottomasti yksi mun suosikeista.




9.30-14.30 Olen töissä. Työmatka on ihanan lyhyt, vain 10 minuuttia kävellen. Päivä meni töiden parissa mukavasti ja viihdyn muutenkin hyvin henkilökohtaisena avustajana.

14.40 Olen taas kotona, mutta aikaa ei ole paljon, koska olen sopinut kaverin kanssa, että menemme salille. Niinpä nopea meikkien pesu ja vaatteidenvaihto kohta menoksi. Samalla viskon laukkuun vaihtovaatteet, pyyhkeen ja meikkipussin, koska menen suoraan salilta vetämään lieväoireisten Asperger-aikuisten vertaisryhmää.

15.20 Lähden salille. Ehdin nähdä poikaystävää ihan nopeasti, kun hän tulee töistä kotiin samaan aikaan, kun mä taas lähden. Tunti alkaa vasta neljältä, mutta sinne tarvittava lippulappunen pitää lunastaa automaatista viimeistään kymmenen minuuttia ennen ja lunta tuli sen verran paljon, että halusin varata aikaa vähän enemmän, koska tunnetusti liikenne menee sekaisin joka vuosi, kun lunta tulee, ja sama seuraavana vuonna. Ja sitä seuraavana. Mutta turvallisuus ennenkaikkea!


16.00 Peppu-vatsa -tunti alkoi ja oli kyllä hauskaa! Ja rankkaa! Tuli ihan kunnolla hiki ja tunnin jälkeen oli ihana päästä heti virkistävään suihkuun. Sen jälkeen meikkasin, vaihdoin vaatteet vähän edustuskelpoisempiin ja lähdin vähän ennen puoli kuutta taapertamaan kompassille, jonne olimme vertaisryhmäläisten kanssa sopineet yhteislähdön.

17.30 Vertaisryhmä jatkuu pitkästä aikaa. Meitä oli tällä kertaa paikalla kolme plus mää. Tällä kertaa menimme Miriam´siin istumaan ja höpöttelemään. Ryhmän ohjaajana on helppo toimia, koska ryhmäläiseni ovat myös lieviä tapauksia, joten keskustelun voi antaa mukavasti soljua omaan suuntaansa. Pääasia on se kokemusten vaihtaminen ja sitä kautta tuen saaminen. Niin ja Miriam´'s on aivan ihana paikka: tosi viihtyisä ja sisustukseen on panostettu ihan vessaakin myöten, kun on taulutkin seinillä, kuten kollaasin ehaanasta (ja ehkä vähän nolosta) peiliselfiestä voikin huomata.


19.30 Vertaisryhmän tapaaminen päättyy ja huomaan, ettei kahvi vaan sovi mulle: kahviövereihin riittää mulla selvästi vain ja ainoastaan yksi vaniljalatte. Menen odottamaan poikaystävääni Forumiin kahvin aiheuttamissa hervottomissa fiiliksissä. Sitten käymme kaupassa ja köröttelemme bussilla kotiin.

21.30 Syömme tänään ranskalaisen mallin mukaan eli tosi myöhään. Poikaystävä on laittanut ruuaksi hampurilaisia, johon hän on tehnyt pihvit ja aivan ihanaa karamellisoitua sipulia. Illallisen kruunasi vielä Family Guyn uusi kausi, jossa on paljon Asperger-läppää! Mää tykkään!

23.00 Kömmin poikaystävän kainaloon nukkumaan ja mietin mitä unien leffateatterilla on tälle yölle tarjota.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Herkkis

Ensin itkettää. Sitten naurattaa. Sen jälkeen itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Voi, onpa liikuttava mainos tai söpö bambi, niille voisi ehkä kyyneleen vuodattaa. Ei, tässä ei ole kyse mistään suuresta ja mullistavasta mielentilasta tai megaluokan pms:stä vaan ihan siitä, että olen herkkä, todella herkkä. Maailmassa ei varmaan ole yhtäkään asiaa, johon en suhtautuisi edes jonkinasteisella tunteella. 


Eritysherkkyydestä puhutaan nykyään paljon ja aiheesta on ilmestynyt kirjoja, on vertaisryhmiä ja vaikka mitä. On myös ihmisiä, joista koko juttu on hölynpölyä pahimmasta päästä ja kaikki etsimällä etsivät itseltään erikoisuuksia. Varmasti näitä erikoisuudentavoittelijoita on, mutta niin on erityisherkkyyttäkin. Ja onhan se totta, että silloin kun reagoi asioihin tosi voimakkaasti, voimakkaammin kuin monet muut, voidaan todellakin puhua keskivertoa herkemmästä, erityisherkästä ihmisestä.


Mistä tiedän olevani erityisherkkä? Jos mietitään mahdollisimman vakuuttavalta kantilta, niin terapeuttini on sanonut näin ja todennut, että mun Aspergerin pirulainen ilmenee nyt aikuisena tosi samalla tavalla kuin erityisherkkyys: olen herkkä kivulle, kuumalle ja kylmälle, mietin monesti mitä sanon, koska en halua vahingossakaan loukata ketään ja olen myös yliempaattinen: kannan aina muidenkin murheet ja mulle tulee tosi kurja olo, jos näen, että jollakulla on huono olla.

Näiden Aspergerin kanssa kietoutuvien piirteiden lisäksi erityisherkkyys johtuu omasta temperamentistani ja luonteestani. Olen aina tuntenut tunteiden skaalan laidasta laitaan ja elänyt niiden mukana. Itken silloin kun itkettää, nauran kun naurattaa. Tietysti toimin tilanteen mukaan, mutta olen silti aivan naurettavan huono pidättelemään itkua. Ja ei, tämä ei johdu Aspergerista, vaan ihan omasta temperamentistani ja myös perimästä: äiti ja siskot ovat aivan samanlaisia herkkiksiä ja monesti ollaan itketty ja naurettu yhdessä milloin mistäkin syystä. Muistan, kun kerran katsoin siskon kanssa leffaa, jossa toinen kaksossiskoista kuoli ja tarina kertoi eloon jääneen siskon surutyöstä. Itkettiin siinä sohvalla ja syötiin irtokarkkeja. Kunnon vollottajat! :D


Kuten me kaikki, itken ihan kunnon syystä: silloin kun ahdistaa, surettaa tai tuntuu muuten vaan pahalta, mutta myös vähän kevyemmistäkin syistä. Itkuun mulla riittää ihan jopa surullinen mainos. Pahimmasta päästä oli pari vuotta sitten pyörinyt Matkahuollon mainos, jossa mies lähti reissuun ja nainen jäi siihen itkien katselemaan. Myös liikuttavat kirjat, leffat ja biisit riittävät itkun aiheeksi. Liikuttumisen lisäksi ahdistun tosi helposti. Vaikkapa silloin, kun poikaystävä katsoo Netflixistä Dexteriä, vetäydyn sängylle lukemaan, koska en vaan kestä niitä kohtia, joissa heilutaan veitsen (tai mikä terävä juttu se sattuukin olemaan) kanssa. Sen sijaan Wallandereja tai Beckejä en jätä koskaan väliin, koska tykkään kuitenkin rikosleffoista ja niissä ei yleensä näytetä niitä raaimpia kohtia. 

Vaikka olen kova itkemään ja nauramaan, en oikein osaa suuttua kunnolla. En kestä aiheuttaa pahaa oloa muille, joten katson paremmaksi vaieta tai yrittää keskustella asiaa halki. Mutta jos niistä ei ole apua, niin sitten kyllä ärähdän. Ovimatoksi jääminen ei ole enää vaihtoehto ja en halua olla mikään tosielämän Ned Schneebly (siis se jatkuvasti anteeksipyytelevä hyyppä School of Rockista), jonka yli kävelee kuka tahansa. 


Vaikka en aina haluaisi olla se, jolle Veljeni Leijonamieli muuttuu lähes ylivoimaisen surulliseksi jo sivulla 10 tai se, jolle Hachikon katsominen oli melkein yhtä itkua, en kuitenkaan haluaisi luopua herkkyydestä mistään hinnasta. Sen avulla koen elämän kaikki eri vivahteet ja sävyt. Mieluummin tunnen liikaa kuin liian vähän. Koen, että tunteet ovat elämän rikkaus ja en halusikaan olla pohtiva järki-ihminen, vaikka sitä puolta voisi välillä ollakin enemmän. Olen mieluummin herkkis ja ylpeä siitä!

Ootteko enemmän tunne- vai järki-ihmisiä?  Löytyykö täältä muita herkkiksiä?

maanantai 20. helmikuuta 2017

Kettumaisen ihanaa

Pihlajanmarjakarkit eli kettukarkit, joissa parasta on se käärepaperi? No sitten tässä on postaus just sulle!

Mun mielestä kettukarkkikuosi on totta kai söpö, mutta myös tyylikäs, eikä siinä ole mitään turhia härpäkkeitä, jotka tekisivät siitä sekavan tai mauttoman näköisen. Eli siis ihan täydellinen! Kettukarkkikuosia löytyykin meidän sisustuksesta ja mun jaloista:


Sain ihanat kettukarkkisukat joululahjaksi siskoltani ja ne ovat olleet ahkerassa käytössä. Kuosin lisäksi tykkään myös sukkien pitkistä varsista! Olen tosi huono käyttämään kirkkaita värejä, mutta kettukarkkisukat ovat ottaneet paikkansa muuallakin kuin kotikäytössä. Ja totta kai noi sukat on se paras vaihtoehto ihan kotona hengaillessa, koska ne ovat niin lämpimät, mutta näyttävät myös hyvältä. Kotiasut oli mulle muuten tosi kauan hankala paikka, koska mulle tulee jotenkin veltto ja löllö olo, jos päivästä toiseen hiippailen neljän seinän sisällä verkkareissa ja hupparissa, mille tämä kotirouvailu altistaa vähän liiankin helposti, jos ei pidä varaansa. Kotiasuongelman olenkin ratkaisut mekko+leggigsit+villatakki -yhdistelmällä:


Mekko ja takki: H&M
Leggingsit: Cubus

Sukkien lisäksi meillä on iso kettukarkkityynyliina, jonka virallinen nimi on Karkkipäivä, koska onhan siinä selvästi näkyvillä myös mariannekarkit ja ruutusalmiakit. Sain tyynyliinan poikaystävältäni lahjaksi pari vuotta sitten ja se ollut ahkerassa käytössä.  Tyynyliinassa ihana on vielä se, että se on 60x55 cm tai jotain sinne päin, niin siitä saa kunnon löhöilytyynyn!


Sukkien ja tyynyliinan lisäksi multa löytyy vielä pieni meikkipussukka, joka on tehty kettukarkkien käärepapereista. Sain sen pari vuotta sitten joululahjaksi ja se on ollut ahkerassa käytössä baarimeikkipussina. Sinne kerään kaikki ne tärkeimmät meikit, joita joutuu yleensä illan mittaan korjailemaan. Tosi hyödyllinen siis!


Jos siis on hulluja kissanaisia, niin mää oon varmaan sitten jollain tasolla hullu kettunainen. Parasta kettukarkkijutuissa on kuitenkin se, että ketut ja pihlajanmarjat ovat saaneet mut ymmärtämään enemmän värien päälle. Suosin vaatteissa mustaa yhdistelemällä sitä punaisen tai vihreän kanssa ja sisustuksessakin näkyy suurimmaksi osaksi valkoinen, harmaa ja musta, joten muutama värikäs elementti piristää kummasti sekä pukeutumista että sisustusta. Voisinkin tehdä joskus postausta meidän kämpän väripilkuista, joita esiintyy lähinnä pussi(eläin)lakanoissa, astiastossa ja seinien lukuisissa korteissa, julisteissa ja tauluissa.

Löytyykö täältä muita hulluja kettunaisia? Tai onko ootteko löytyneet jonkun muun koukuttavan kuosin, jota ei vain voi vastustaa?

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Yllätysten viikonloppu

Olen aina tykännyt yllätyksistä: siitä kun jotain ihanaa tapahtuu odottamatta ja ei itse ole osannut aavistaa mitään. Tykkään olla yllätysten kohteena, mutta myös järjestää niitä. On ihanaa nähdä ihmisten ilahtuvan ihanista, odottamattomista asioista.

Tänä viikonloppuna yllätin ja tulin myös itse yllätetyksi. Kaikki tämä alkoi siitä kun siskoni soitti ja kertoi olevansa junassa poikansa kanssa matkalla Jyväskylään. Olin ihan innoissani, koska en ole ehtinyt käydä Espoossa muutamaan viikkoon ja oli jo ikävä! 

Ennen kuin he olivat saapuneet Jyväskylään, lähdimme poikaystäväni kanssa käymään keskustassa. Hänellä oli vapaapäivä, joten käytimme sen viettämällä aikaa yhdessä. Menimme Harjun paperiin ja rakas päätti ostaa mulle sieltä kauan himoitsemani lightboxin ja muutaman kortin! Olin ihan onnessani, koska lightbox on ollut mulla jo monen monituista kuukautta hankintalistalla, mutta poikaystävä ehti hankkia sen mulle ennen kuin ehdin itse. Keskustasta menin suoraan töihin ja sen aikana rakas oli ehtinyt ottaa lightboxin käyttöön:


 

Heti, kun pääsin töistä, niin menin poikaystäväni kanssa serkkuni luokse, jossa siskoni on Jyväskylän reissunsa ajan. Meillekin hän ja pikku poika olisivat toki tervetulleita, mutta serkullani ja hänen poikaystävällään on isompi kämppä ihan Jyväskylän keskustassa, niin siellä on enemmän tilaa, eikä tarvitse bussilippujakaan maksella (täällä ei siis lastenvaunujen kanssa pääse ilmaiseksi kuin vain aamupäivästä, ihme juttu...). Meillä oli tosi mukava ilta ja on ihan hullua, kuinka nopeasti siskonpoika kasvaa: nyt hän kävelee jo melkein täyttä vauhtia eikä puhuminenkaan ole enää kaukana. Tädin kulta!

Eilen olikin jo toisen yllärin vuoro ja tällä kertaa olin mukana järjestämässä sitä. Serkkuni poikaystävä täytti 24 ja päätimme järkätä hänelle yllätyssynttärit. Paha vaan, kun meinasin silloin perjantaina lipsauttaa koko ajan lauantain bileistä tai niihin liittyvistä järjestelyistä jotain ja jouduin paikkailemaan niitä hätävaleilla (ja oon muuten tosi huono valehtelemaan, joten pokan pitämisessä oli täysi duuni), mutta onneksi synttärisankari ei tajunnut mitään, vaan saimme yllätettyä hänet. Bileet olivat aivan mahtavat ja oli ihan älyttömän hauskaa!

1. Kunnon kattaus: boolia, sipsejä, keksejä ja mokkapaloja. Ihan kiusalla piti järkätä pinkit lautaset ja ihq heppaservietit! 2. Synttärisankarin odottelua ja lasissa Ginger Joeta (ihan paras inkivääriolut, tarpeeksi makea!). 3. Siskon tekemä kakku, jossa ehaana heppateema jatkuu. 4. Kotirouva tietysti otti ilon irti laittautumisesta!

Tässä vielä paardien asua:

 Paita ja housut: H&M
Toppi: saatu kaverilta

Tänään siskoni soitti mulle aamulla ja pyysi aamupalalle Wilhelmiinaan, joka on aivan ihana paikka! Vaikka vähän vielä väsytti, niin ei tarvinnut kahta kertaa miettiä! Wilhelmiinassa päätimme molemmat ottaa täytetyt croissantit, palat porkkanakakkua ja juomaksi jääteetä. Kerroin hänelle eilisten synttäribileiden kohokohdat, koska hän oli lähtenyt pojan kanssa toiselle serkullemme paardien alun jälkeen. Söimme aamupalat kaikessa rauhassa ja hän jatkoi siitä serkkumme ja tämän poikaystävän luokse ja mää lähdin kohti kotia. Oli kyllä mukava kahvilareissu!


Tämän päivän menot eivät kuitenkaan ole vielä tässä, koska menemme vielä porukalla tätimme luokse syömään. Käymme muutenkin välillä poikaystävän kanssa siellä sunnuntaina syömässä ja mukana ovat totta kai silloin myös serkut ja heidän kumppaninsa. Tällä kertaa porukka täydentyy vielä siskolla ja pikkuisella. Varmasti hauska ilta tiedossa ja siitä onkin hyvä lähteä taas kohti arkea!

perjantai 17. helmikuuta 2017

Neiti Kevät


Tällä viikolla saatiin nauttia niin keväisistä ilmoista ja huomasin, että päiväthän alkaa jo oikeasti pidentymään ja se vuoden pimein aika on jo väistynyt. Linnutkin lauleskelevat jo aamulla ja silloin on kiva tarpoa salille tai töihin. Ja se valoisuus, herääkin paljon paremmin. Eilen sitten lumet tuli ryminällä maahan ja siihen loppui keväinen fiilis. Mutta toisaalta hyvä, että talvi jatkuu, onhan vasta helmikuu.

Ehdin kuitenkin innostua keväästä niin paljon, että ostin kirkkaanvihreän kajaalin. Tai sitten innostuin Sokoksen remppa-alesta, jossa jo ennestään alennetuista tuotteista sai vielä 20 prossan alennuksen. Joten NYX:in kajaali lähti mukaan 60 prossan alella eli kolmella erkillä, ei paha. Hauskaa tuossa on vielä se, että kajaalin sävyn nimi on Esmeralda. Mulla on nyt siis nimikkoviinin lisäksi myös nimikkokajaali. Seuraavaksi se vois kyllä olla suklaa, sopis vähän paremmin mun luonteeseen.


Kajaali on tärkeä osa mun meikkailua ja vihreä on puolestaan tullut tutuksi luomivärin muodossa. Ensin kuitenkin vähän arastelin tämän kajaalin ostamista, koska se vihreä luomiväri on sellainen metsäisen tumma ja tämä puolestaan on tosi kirkas. Rohkaistuin kuitenkin halvan hinnan ja kajaalin nimen takia ostamaan sen: jos en tykkäisikään, niin ainakaan en ole kaatanut talouttani yhden kajaalin takia. Ja kannatti ottaa riski, koska tykästyin kirkkaampaan sävyyn tosi paljon! 


Odotan, että pääsen käyttämään tuota sävyä varsinkin keväämmällä, kun puut ovat hiirenkorvilla ja ulkona on muutenkin vihreämpää. Muutenkin jo kirkas vihreä tuo mieleen kevään ja sen avulla sitä voikin jo vähän etukäteen fiilistellä. Olen ehdottomasti neljän vuodenajan ihminen, mutta aina jonkin vuodenajan lopulla alan jo hoputtaa seuraavaa: olispa jo lämpösempää, toivottavasti ei tule enää lunta. Nyt kuitenkin vielä helmikuun puolella lumet saavat olla maassa ihan rauhassa ja alan vouhottaa vasta maaliskuussa.


Ja aika voi mun puolesta kuluakin vähän hitaammin, koska huhtikuussa tulee se 25 vuotta mittariin. Eikä siis siinä, eihän 25 ole yleisesti ottaen mitenkään paljon, mutta se tuntuu kuitenkin tosi aikuiselta iältä. Tiedän, että nauran tälle väitteelle kymmenen vuoden päästä, mutta nyt se vaan kuulostaa niiiin kypsältä iältä. Ja siis en tarkoita sitä niin, että pelkäisin ottaa vastuuta tai en osaisi olla aikuinen, vaan mulle se on vain muistutus siitä, että aika tosiaan kuluu. Toivon kuitenkin joskus olevani sellainen viisas vanha nainen ja siihenhän sitä aikaa tarvitaan! Vaikka ikää tuleekin, niin mun mielestä ei todellakaan tarvitse vakavoitua ja rauhoittua täysin. Niin kauan kuin ottaa vastuuta, osaa käyttäytyä ja  huolehtia itsestään, niin saa myös ollakin vähän lapsenmielinen: innostua pienistäkin asioista, ihastella kaikkea söpöä tai ihan vaikka ostaa kaupasta niitä ällömakeita muroja, jos mieli tekee.

torstai 16. helmikuuta 2017

Sokerihiirenloukku

Olen taas luvannut itselleni, että TÄNÄ vuonna otan itseäni niskasta kiinni ja syön herkkuja vain viikonloppuna. Ja vaihteeksi tämä lähti vähän takkuilevasti käyntiin, koska joka päivä tulee syötyä jotain hyvää, vaikkakin vain vähän: maanantaina pieni kipollinen sipsejä, tiistaina puolestaan kourallinen, eilen pieni pala jätskiä ja muutama joululta jäänyt karkki ja tänään laukun pohjalle unohtunut toffee (käärepaperissa kuitenkin, niin alas en sentään vajoa, että vetäisin nuhjuisia karkkeja laukun pohjalta, vaikka kaukana sekään ei ole). Sokerinhimoa olen yrittänyt hallita syömällä tasaisin väliajoin, korvaamalla herkkuja vähäsokerisilla rahkoilla, rusinoilla ja smoothieilla, mutta kuitenkin herkuista vieroittautuminen arjen ajaksi on niiiin vaikeaa. 


Mulla ei ole koskaan mun pienen elämän aikana ollut ongelmia painon kanssa, vaan ihan sopivissa mitoissa ollaan pysytty. Kuitenkin ihmisellä yleensä jossain vaiheessa sitä painoa alkaa kertymään helpommin ja haluaisin siihen mennessä saada herkkujen mättämisen hallintaan, alkoi se painon herkempi kasaantuminen sitten kaksvitosena (joka jo uhkaavasti lähestyy) tai nelikymppisenä. Jos jokin tässä lohduttaa, niin se, että olen oppinut fiksun ruokailun periaatteet jo pienenä: on aina tehty kotiruokaa ja syöty arkena terveellisesti, mutta pidetty kuitenkin niitä herkuttelupäiviäkin viikonloppuna. Liikun myös onneksi paljon, joten ainakin homma pysyy edes auttavasti tasa-painossa. 


Mää luulen, että sokeririippuvuus johtuu mun kohdalla siitä, että olen tunnesyöjä: palkitsen ja lohdutan itseäni herkuilla. Ja se syy voi olla ihan vain se, että saan tentin tehtyä tai vastapainona ahdistuksen saa loihdittua pois suklaalla. Vaikeaa on vielä se, että tiedostan ongelman, mutta silti, silti en osaa hillitä itseäni, vaan eksyn jotenkin mystisesti meidän keittiönkaapin herkkukorin luokse viimeistään, kun istumme illalla sohvalla ja katselemme telkkaria. Koska telkkarin töllöttäminenhän on ylivoimaisen vaikeaa, jos ei saa puputtaa jotain siinä samalla. Tätä ongelmaa olen kuitenkin yrittänyt ratkoa rusinoiden ja pähkinöiden napostelulla tai sitten neulon kaulahuivia (ainoa asia, jonka puikoilla osaan) ja niistä on ollut onneksi ainakin vähän apua. 


Jotain hyvää ruokatavoitteiden kanssa on onneksi saavutettu. Olen oppinut syömään säännöllisemmin ja lisännyt marjojen, hedelmien ja vihannesten osuutta. Ja lounaasta on tullut tutumpi käsite, mitä se ei tosiaankaan ole aiemmin ollut. Saatan välillä paistaa ihan vain wokkivihanneksia tai tehdä yksinkertaisen pinaattikastikkeen (eli ihan vaan pinaattia, jogurttia, suolaa, pippuria, jeeraa ja kurkumaa) ja vetäistä sen pastan kanssa. Eli ei se lounas niin kauheasti vaivaa vaadikaan. Ja onneksi joitain asioita ei ole tarvinnut muuttaa ollenkaan: tehdään poikaystävän kanssa ruuat itse, mikä on aina se terveellisempi vaihtoehto.

Mä luulen, että ruokaremppa ei siis ole vielä mennyt ihan harakoille, vaan se ainoa puuttuva asia on itsekuri. Mun nyt vaan pitäis hillitä itseni ja kävellä tyynesti karkkihyllyjen ohi ja välttää keittiönkaapin herkkukorin houkutus. Siitä tulee varmasti vaikeaa, mutta en suostu uskomaan, että mulla on niin olematon itsekuri, etten siihen pystyisi. Nyt vaan tahtoa mukaan ja taistoon makeanhimoa vastaan!

Ja hei, tässä teille vielä puolukkasmoothieohje, jolla olen saanut herkkujenhimon taipumaan, ainakin välillä:


Tarvitset:

 1 dl puolukoita
1 banaani
2 dl luonnonjogurttia
hieman hunajaa

Ainekset hurautetaan blenderissä ja tadaa, smoothie on valmis!

Löytyykö täältä muita herkkuriippuvaisia? Entä miten olette saaneet makeanhimon kesytettyä?

tiistai 14. helmikuuta 2017

Mun rakas

Ystävänpäivän kunniaksi päätin omistaa postauksen rakkaalle poikaystävälleni, jonka kanssa ollaan kuljettu samaa polkua muutama vuosi. Muutama vuosi tarkoittaa, että yleensä silloin asutaan yhdessä ja arki on astunut kuvioihin. Tuo pelottava maanantaista perjantaihin jatkuva ajanjakso saattaa joidenkin mielestä kuulostaa kuoliniskulta kaikelle ihanalle söpöilylle, mutta mun mielestä se ei tosiaankaan mene niin. Okei, ehkä sitä söpöilyä ei ole enää jokainen minuutti, mutta tilalle tulee se, että tuntee toisen niin hyvin, että haluaa ylipäätään yhteisen arjen ja oppii myös arvostamaan niitä pieniä asioita, joita se rakas arjessa tekee, kuten vaikka sitä, että toinen on tehnyt ruoan valmiiksi, kun tulee töistä tai harrastuksesta nälkäkuoleman partaalla kotiin. Ihan parasta, puolin ja toisin! 

Ajattelinkin tehdä postauksen, jossa kerron poikaystäväni parhaita puolia ja niitähän riittää! Joten höpinät sikseen ja hehkuttamaan:

- rakas ei tee mitään suuria romanttisia elkeitä, vaan näyttää tunteensa arjen pienillä asioilla, kuten kantaa aina kauppakassit, vaikka olisin voinut tehdä sen itsekin tai laittaa mulle viikonloppuna aamupalaa. Arvostan kaikkea sellaista enemmän kuin kukkakimppua tai siirappista rakkaudentunnustusta. 

- poikaystävän käytännöllinen ja rauhallinen luonne: ei hermostu melkein koskaan, vaan selvittää asioita ihan rauhassa. Muistan, kun meiltä hajosi levysoitin ja rakas vain rauhallisesti otti sen pöydälle, katsoi mikä on vialla ja korjasi sen hetkessä. Ilman yhtäkään kirosanaa. Mää taas kiroilen kuin merimies, kun kone ei toimi HETI tai onnistun hajottamaan jotain.

-maailman luotettavin


- ulkonäkö ja tyyli. Vaikka ne eivät olekaan tärkeimmät asiat, niin kyllä ne silti merkkaa totta kai. Rakkaalla on ihanat silmät ja hymykuopat. Tuo jätkä on vielä tyyliltään kaiken huipuksi kasarihevari ja viiksetkin löytyy. Okei, olin aluksi viiksiä vastaan, mutta totuin niihin yllättävän nopeasti. Ja nyt ihmettelisin, jos ne yht´äkkiä katoaisivat!

-hän osaa tehdä maailman parasta jätskiä! Bravuurina on viskijäätelö, mutta kaikki muukin mahdollinen onnistuu!

- jos mulla on huolia tai stressiä, rakas kuuntelee aina ja auttaa parhaansa mukaan. Hän kuitenkin osaa suhtautua mun murehtimiseen myös huumorilla ja se on hyvä! Olen itsekin hänen avullaan tajunnut, ettei kaikki asiat elämässä ole aina niin pelottavia.

- ei lähde koskaan mun typeriin kiukutteluihin mukaan. Ei olla vielä riidelty kunnolla, koska kummallakin on se asenne, että kaikesta voi mieluummin keskustella kuin huutaa. Mun kiukuttelut ei hänen mielestään ole myöskään riidan aihe, koska kuulemma muistutan äkäistä angorakania kiukkuillessani, joten en ole ehkä sieltä vakavasti otettavimmasta päästä silloin, hehee!

-murre! Kunnon jyväskyläläinen puhetapa. Se on yksi niistä asioista, joihin hänessä ihastuin.


- Keksii aina pieniä kivoja ylläreitä, kuten suunnitteli vievänsä mut Harjun paperiin (josta nuo ihanat kortitkin ovat), mutta se oli jo ehtinyt mennä kiinni. Tällä viikolla sitten uusi yritys!

- häntä kutsutaan omassa kaveripiirissään Suomen täydellisimmäksi mieheksi ja voin sanoa, että se pitää paikkansa!

lauantai 11. helmikuuta 2017

Tatuointiturinoita

Olin seitsemän, kun iskä otti ensimmäisen tatuointinsa. Ihmettelin silloin, että eikö se oikeasti, siis ihan oikeasti koskaan katoa iholta. Ja kun selitettiin, ettei se todella tule katoamaan, mietin, että mitäs jos iskä joskus kyllästyy ja haluaakin kuvan pois. Samaan syssyyn luulin, etten itse tulisi koskaan ottamaan tatuointia, koska se on ikuinen.

Mutta toisin kävi. Kun olin 15 alkoi Miami Inkin ensimmäinen kausi (siis silloin kun ohjelma keskittyi oikeasti tatuointeihin, eikä kaiken maailman draamailuun) ja aloin pohtia, että olishan se oma tatuointi aika kiva ja pitäisi vaan harkita huolella millaisen kuvan ottaisin ja minne. Alusta asti oli selvää, että tatuointi ei olisi mikään älyttömän iso tai tulisi kauhean näkyvälle paikalle. Sitten vain piti miettiä, millaisen kuvan ottaisin. Ainakin sellaisen, jolla olisi jokin merkitys. Keksin idean melko pian: mulla on tosi harvinainen sukunimi, Keisalo (meitä on vähän päälle 20), ja muistan joskus pienenä miettineeni, että onpas hieno juttu. Mutta minkä idean sukunimestä ja suvusta voisi vääntää? Tähänkin löytyi vastaus aika nopeasti, koska iskän puolen suvulla, jolta tuo sukunimikin on peräisin, oli joskus kauan sitten aatelisarvo Venäjällä. Ja silloin nimi oli von Kayser ja tuo von johtuu siitä, että osa suvusta oli Saksasta. Aatelisarvoon liittyi myös vaakuna, jossa oli teksti Per Ardua Ad Astra eli vaikeuksien kautta voittoon. Siitä lähti sitten idea kehittymään ja sain ensimmäisen tatuointini 18-vuotissynttärilahjaksi:


Mitä tuo teksti sitten merkitsee minulle? Sen ei ole tarkoitus mahtailla jollain menneen ajan aatelisarvolla (eikä olis varaakaan, kun olen köyhä opiskelija) tai harvinaisella sukunimellä vaan se kertoo, mihin kuulun. Lisäksi tuon lauseen merkitys on tosi hieno ja on pätenyt jo niin monta kertaa, että senkin takia tatuointi on mulle tärkeä.

Toisen tatuointini otin pari vuotta sitten ja sen tarina ei ole läheskään yhtä syvällinen. Olin pitkään jo suunnitellut seuraavaa kuvaa ja sitten ykskaks keksin, että sehän on saniainen. Olen aina tykännyt saniaisista, koska ne ovat niin kauniita. Katsoin myös huvikseni, mitä saniainen symboloi ja se kertoo elämänilon löytymisestä ja lumouksellisuudesta. Nämä olivat mun mielestä ihan hyvät sanomat, vaikka otinkin saniaisen yksinkertaisesti vain siitä syystä, että pidän saniaisista.

Toppi: ?
Bolero: New Yorker
Housut: Gina Tricot


Kummankin kuvan olen käynyt ottamassa samassa paikassa eli Blue Dragon Tattoo Studiossa Helsingissä. Tekijä oli kummallakin kerralla eri, koska toinen oli erikoistunut teksteihin, toinen luontoon. Tuo paikka löytyi tosi helposti, koska iskä käy siellä myös ottamassa omat tatuointinsa, joten kauaa ei tarvinnut pohtia, minne menisi ja mikä on hyvä paikka.

Entä miten tästä eteenpäin? Olen suunnitellut vielä yhtä tatuointia, joka symboloi äidin puolen sukua ja olen ajatellut ottaa sen vasempaan nilkkaan. En tiedä vielä tarkkaa ajankohtaa milloin sen otan, mutta iskä on luvannut kustantaa sen kuvan valmistujaislahjaksi kun saan kandinopinnot päätökseen nyt helmikuun aikana. Sitten vai ajanvaraus ja odottelu, niin eiköhän joskus keväällä nilkassa komeile uusi tatuointi!

Millaisia tatuointitarinoita tai -haaveita teillä on?

torstai 9. helmikuuta 2017

3 asiaa

Pyyhkäistäämpä pölyt tästä haasteesta ja herätetään se uudelleen henkiin!

3 asiaa, joista pidän:
-Nauru, joka tuntuu ihan vatsalihaksissa asti
-Se tunne, että kaikki on hyvin tässä ja nyt
-Ihanat ja kevyet kirjat

3 asiaa, joista en pidä:
-Valehtelu
-Stressi
-Maksaruuat

3 asiaa, joita tein viikonloppuna:
-Vietin naurua, hyvää ruokaa ja baareilua sisältäneen tyttöjenillan serkkujen kanssa
- Olin  perjantai-illan ihan vain kotona leffoja katsellen ja herkkuja ahmien
- Kävin lauantaina salilla kävellen

Mekko: River Island
Sukkikset: H&M
3 asiaa, jotka osaan
-puhua viroa ja pohjoissaamea
-leipoa hyviä kaurakeksejä
-pukea tunteet sanoiksi

3 asiaa, joita en osaa
-puhua hiljaa tai ylipäätänsä olla hiljaa
-punnertaa
-matikkaa

3 asiaa, jotka haluaisin osata
-vislata (olis penkkiurheilijalle hyödyllinen taito)
-puhua rohkeammin vierailla kielillä
-spagaatti


3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä:
-saamenhistorian essee
-järjestää vertaisryhmätapaaminen
-valmistua kandiksi tässä kuussa

3 asiaa, joista stressaan:
-tulevaisuus
-opintotuki
-opinnot

3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan:
-suklaa ja muut herkut
-salirääkki
-lukeminen

3 asiaa, josta puhun usein:
-arki
-koirakuume
-tulevaisuus


3 asiaa, jotka puen mielelläni päälle:
-mekot
-hameet
-isot huivit

3 asiaa, joita en pue päälleni:
-haaremihousut
-poolopaidat
-kirkkaankeltainen 

3 asiaa, jotka haluaisin hankkia:
-lightbox
-samovaari
-oma koiruus

3 asiaa, joista unelmoin:
-huolettomuus
-vakituinen työpaikka oman alan hommissa, kun valmistun
-vielä joskus Iron Maidenin keikka eturivistä 

3 asiaa, joita pelkään
-vakavat sairaudet
-läheisen menettäminen
-sokeritoukat

3 asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa
-kotirouvailun päättyminen
-muutto isompaan kämppään
-lopettaisin tulevaisuuden jatkuvan murehtimisen

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Neiti Saamaton

Kuten mun tämän vuoden tavoitteista huomaa, olen vakaasti päättänyt nousta tästä saamattomuuden suosta, etenkin kirjastosakkojen kohdalla. Ja muutenkin. Tuntuu, että välillä kaikki mahdollinen jää vain roikkumaan ja siirrän sen hamaan tulevaisuuteen: "Emmää tänään viitti." Silloinhan se tuntuu hyvältä ratkasulta, mutta pidemmän päälle alkaa ahdistaa, että miksi ihmeessä en ole vieläkään hoitanut sitä ja tätä. Ja sitten kun vihdoin hoidan, niin ihmettelen miksi lykkäsin tätä hommaa älyttömän kauan, kun kerta on niin helppoa ja aikaakin meni vähän. 


Pahimmat saamattomuuskohtaukset mulla liittyy selvästi opiskeluun: joku asia stressaa liikaa, joten jätän sen tekemättä. Tämä ei onneksi koske tenttejä tai tehtäviä tiukalla deadlinellä (huh), mutta sellaiset asiat, jotka on aikaa hoitaa ennen valmistumista, niin niitähän mä lykkään senkin edestä. Hyvä esimerkki on mun kypsäri: tein kandintutkielman kaksi vuotta sitten ja vasta kuukausi takaperin lähti kypsäri arvioitavaksi. Toinen opiskeluihin liittyvä lykkäyksen kestokohde on tentit, joista en ole varma, että osaan ne asiat. Yksi tällainen on rakas saamenhistorian kurssi: ensin pudottauduin kurssilta, kun tentti lähestyi ja en tajunnut mitään ja toinen samanlainen stoori saamenhissan kanssa oli viime syksynä, kun kirjatentti lävähti liian nopeasti eteen. Nyt sitten väkerrän esseetä, jonka olen vakaasti päättänyt saada tämän viikon loppuun mennessä matkaan kohti arviointia. 

Mekko ja sukkikset: H&M
Saapikkaat, rakkaat punahilkkakengät: Zalando

Toinen saamattomuusongelma on ne asiat, joista seuraa jotain hankalaa. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluu mun rakas arkkiongelmani kirjastosakot. Kierrehän alkaa siitä, että tajuan lainojen olevan myöhässä, mutta ahdistaa mennä katsomaan, kuinka paljon olen velkaa. Ja tästä se lumipalloefekti lähtee, joka viime kerralla päättyi parinkymmenen erkin (iso summa opiskelijalle) sakkoihin. Mulle ei onneksi käy näin laskujen kanssa, koska niissä maksamatta jättämisen seuraukset on paljon pahemmat. Tälle vuodelle yritän siis vakaasti olla kerryttämättä ensimmäistäkään kirjastosakkoa ja sillä sipuli.

Ja sitten kolmantena on niiden asioiden lykkääminen, jotka ahdistavat. Tämän voi tiivistää yhteen pääpelkoon: hammaslääkäri. Mulla on ollut kuoppainen alku hammaslääkärireissujen kanssa: ensimmäisellä kerralla vedettiin hammas, toisella kerralla paikattiin kiiltovaurio ja kolmannella laitettiin raudat. Ja tadaa: hammaslääkäripelko taattu! Niinpä lykkäsin hammastarkistusta nyt aikuisena kahdeksan vuotta, kunnes lopulta uskalsin viime vuonna mennä. Kahdeksan vuoden hammaslääkärireissujen karttelu maksoi mulle viisi reikää ja ientulehduksen. Nyt se kaikki on onneksi hoidettu ja jatkossa kynnys mennä hammaslääkäriin on pienempi, koska tiedän, että tarvittaessa voin pyytää esilääkitystä. 


Mihin se kaikki tehokas aika sitten kuluu? Sohvalla, salilla, Netflixiä töllöttäessä tai nenä kiinni kirjassa. Mun syksyn suurin urakka oli katsoa kaikki RuPaul´s Drag Racen kaudet putkeen ja onnistuin siinä kuukaudessa (!). Ja sehän on just sellanen sarja, ettei tartte ajatella mitään, ainakaan ahdistavia opiskelujuttuja, kasvavia kirjastosakkoja tai mitään muuta tehtävälistalla olevaa. Ja kaikkea ikävää ja tylsää on mahdollista vältellä ties kuinka kauan: saatan vaikka siivoilla mieluummin kuin lukea tenttiin.

Luulen, että kotirouvailu on laiskistanut mua vähän. Kun ei pidä varsinaisesti mennä minnekään, luennolle tai joka päivä töihin, niin se tekee olon paljon veltommaksi. Kaipaankin sitä, kun aamulla on herätys päällä ja tarvitsee mennä jonnekin. Olen yrittänyt pitää jotain samanlaista meininkiä yllä käymällä aina aamulla salilla, mutta ei se ole kuitenkaan sama asia. Pitää nyt vaan ihan hulluna toivoa, että saisin kesäduunia. Ja viimeistään ensi syksyllä alkaa taas se kauan odotettu luentoarki.

 Mutta miten se laiskiainen saadaan sohvalta ylös? Jossain vaiheessa kyllä se tekemättömien juttujen aiheuttama ahdistus kasvaa sen verran suureksi, että ne asiat on pakko tehdä, mutta haluan saada kaiken tehtyä ennen sitä tunnetta. Kokeilen ainakin, jos kalenteri olisi se taikasana, jolla tähän hullunmyllyyn saataisiin joku järjestys. Ainakin kirjasakkojen kohdalla luulisi toimivan: eräpäivä vaan ylös. Ja sitten to do -listat kokeiluun kans! Haluan tietää tuntuuko se suoritettujen tehtävien yliviivaaminen niin mahtavalta kuin sanotaan. Luulen, että ainakin mulla auttaa myös se puhelimen pläräämisen vähentäminen (myös tän vuoden tavoite), koska jään usein vaan puhelimelle selailemaan instaa, blogeja ja älyttömiä keskusteluja, kun pitäisi tehdä jotain oikeasti hyödyllistä.

Päällimmäisenä yritän kuitenkin pitää sen fiiliksen kun kaikki on tehty ja voi ottaa ihan rennosti loppupäivän. Silloin on niin kevyt olo, eikä tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa tekemättömistä tehtävistä. Siirtäminenkin kun helpottaa oloa vain hetkeksi. Nyt vaan sohvannurkasta ylös ja hoidettavien asioiden kimppuun! Tuntuu se vapaa-aikakin paremmalta, kun ei ole miljoonaa juttua roikkumassa.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Asperger: leima vai vahvuus

Kirjoitin muutama viikko sitten postauksen (löytyy täältä) siitä, kuinka Aspergeriin liityy kaikenlaisia stereotypioita, jotka istuvat niin pirun tiukassa, että vaatii paljon työtä päästä niistä eroon. Stereotypiat ovat synnyttäneet jo oman muottinsa: olen huomannut, että monissa, yleensä jenkkileffoissa tai -sarjoissa on se yksi kiintiöaspergeri, joka on lähes poikkeuksetta totuuksia töksäyttelevä, epäempaattinen, sosiaalisesti kömpelö ja homssuinen ikineitsyt, joka viettää kaiken mahdollisen vapaa-aikansa fysiikan kaavojen parissa ja kyselee sitten kaikilta, että kiinnostaako kosmos. Eikö tunnukin ihanalta ajatukselta, että läntätään tähän muottiin vain Aspergerin perusteella? Ja sitten saa todistella kaikille suuna päänä, että ehei, ei syndrooma tee meikäläisestä sellaista. 

 Takki: kirppari
Toppi: ?
Housut: Vero Moda

Onneksi nykyään on havahduttu siihen, että myös aspergerit (oho, ajatella!!) ovat omia ainutlaatuisia itsejään ja voivat elää samanlaista, itsenäistä elämää töineen, opiskeluineen, ihmissuhteineen ja menoineen kuin kuka tahansa muukin. Tietysti on myös enemmän tukea tarvitsevia, mutta on todella väärin leimata koko porukka yhdeksi identtiseksi massaksi, puolin ja toisin.

Ihana juttu on, että viime vuosina nais-aspergereiden oireiden on huomattu poikkeavan paljon miesten oireista: naisilla on vähemmän erityismielenkiinnonkohteita, kommunikaatiovaikeuksia ja sosiaalista kömpelyyttä. Tällä tavoin käsitys oirekuvasta laajenee. Sääli vain, että näillä tiedoilla kestää kovin kauan levitä tutkimuksista ja yhdistysten sivuilta ihan yleiseksi tiedoksi kaikkien keskuuteen. Niin kauan kun näin ei ole vielä tapahtunut, kannan leimaa, jonka sisältämiä käsityksiä vastaan taistelen. Joudun selittämään kerta toisensa jälkeen, kuinka yksi piirre, Asperger, ei tee minusta tietynlaista. Tai määrää koko elämäni sisältöä, luonnettani tai ylipäätään kerro millainen minä olen. Minä määritän Aspergerin, ei se minua. 


Elämä Aspergerin kanssa ei ole kuitenkaan vain ja ainoastaan leiman kantamista otsassa, vaan se on omalla tavallaan myös vahvuus. Jotkin piirteet ovat pelkästään hyviä, kuten hyvä muisti, lahjakkuus jossain, vahva oikeudenmukaisuus, asiantunteva ote tai asiakeskeisyys. Kuten kaikki muutkin Aspergeriin liittyvät piirteet, myös nämä vaihtelevat yksilöittäin. Itselläni on tarkka muisti ja olen hyvä kielissä. Oikeudenmukaisuus on minulle myös äärimmäisen tärkeää, mutta luulen sen tulevan enemmän siitä, että se on ollut aina perheessäni tärkeä arvo. 

En kuitenkaan tarkoita vahvuuksilla pelkkiä Aspergeriin liittyviä hyviä puolia, vaan myös Aspergerin hyödyntämistä vaikkapa muiden auttamiseen ja asenteiden muuttamiseen. Omalla kohdalla se on merkinnyt kokemusasiantuntijaksi kouluttautumista sekä vertaistoiminnan suunnittelua ja pyörittämistä. Havahduin parisen vuotta sitten, että koska Aspergerin oireiden voimakkuus vaihtelee todella paljon, se pitäisi ottaa vertaistoiminnassa huomioon. Niinpä perustin lieväoireisten nuorten AS-aikuisten ryhmän, jota aluksi pyöritin pk-seudulla, muuta muuttoni myötä siirsin toiminnan tänne Jyväskylään. Vertaistoiminta on ollut minulle tärkeää ja on ollut hienoa saada olla jollain tavalla avuksi.


Ja miten niitä asenteita sitten muutetaan? Elämällä ihan sitä omaa arkeaan ja siinähän se näkyy samalla ihmisten kanssa aikaa viettäessä, kuinka monimuotoinen syndrooma onkaan kyseessä. Itselleni myös bloggaaminen on pieneltä osalta tässä tehtävässä. Vaikka en halua tehdä pelkkää Asperger-asiaa tursuavaa blogia, toivon, että näistä pienistä arjen palasista on nähtävissä se yksi Aspergerin laajan kirjon sävy ja laajentaa käsityksiä siitä, että ei ole vain yhtä tyyliä olla aspergeri.


Leima vai vahvuus? Mielestäni ei ole vain yhtä totuutta. Niin kauan kun on stereotypioita, se on leima. Niin kauan kun on auttamista ja tiedon levittämistä, se on myös vahvuus. Toivon, että jonain päivänä voin sanoa ihan vain ohimennen, että hei, mulla on Asperger, ilman, että otsaani täräytetään heti stereotypioita vilisevä leima. Ehkä sekin päivä joskus koittaa ja sen eteen aion tehdä työtä käyttämällä Aspergeria vahvuutena.