Meikattu, epävarma bimbo

Mitä meikkaaminen on? Onko se parhaiden puolien korostamista, "virheiden" peittämistä, odotuksiin taipumista vai oma taiteenmuotonsa? Mun mielestä tähän ei ole yhtä vastausta, vaan jokaisella on se omansa. Ei siis ole mitään yleispätevää syytä, että jokaiikan kohdalla on just näin tai noin. Joku voi samastua ehkä yhteen, joku kahteen vaihtoehtoon, kun taas joku voi kokea meikkaamisen ihan jonain muuna.

Toisenlaiset fiilikset mulla heräsi Jyllannin suomineito -blogin meikkaamista käsittelevästä postauksesta, jossa vedettiin mun makuun mutkat vähän liiankin suoriksi. Monessa kohdassa korostettiin sitä, kuinka meikkaaminen on yhteiskunnan pillin mukaan pomppimista ja epävarmuuden peittelyä. Jokaisella saa tietysti olla just se oma näkemyksensä asioista, mutta mulle tuli vähän sellainen olo, että nyt tehdään aika jykeviä yleistyksiä, jotka eivät voi pitää kaikkien kohdalla paikkaansa. Itse en pystynyt samastumaan postaukseen ollenkaan.

"En jaksa uskoa yhdenkään naisen välittävän piruakaan ulkonäöstään, jos he eläisivät erakkoina metsässä ja ainoa heijastus olisi lammen pinta? Meikkaaminen on sosiaalista käytöstä, joka peilaa kauneusihanteita ja yhteiskunnan arvoja."

Tää postauksen pätkä herätti meikäläisessä paljon pohdintaa ja aloin vähän kyseenalaistaa näitä sanoja. Ehkä joo jotkut naiset tuntisivat varmasti näin, mutta toisaalta kun oman kuvansa näkee lammenpinnasta, niin en voi uskoa, etteikö kenellekään tulisi mieleen ajatus omien parhaiden puoliensa korostamisesta. Tai ihan uteliaisuus kokeilla, miltä näyttäisi, jos sipaisisi vähän vaikkapa sammaleesta saatua vihreää luomilleen. Sitäkin meikkaaminen nimittäin on: uteliaisuutta ja halua korostaa parhaita puoliaan, jotka on molemmat jätetty nyt tossa pätkässä vähän ikävästi sivurooliin.

 En kiellä, etteikö joillekin meikkaaminen olisi epävarmuuden piilottelua tai odotuksiin mukautumista. Varmasti on, mutta niin ei kuitenkaan pitäisi missään nimessä olla. Eikä pidä unohtaa kolikon toista puolta: meikkaaminen voi olla paljon enemmänkin: parhaiden puolien korostamisen lisäksi meikkaaminen on taidetta, uuden kokeilua, itsensä ilmaisua... ihan todella paljon enemmän kuin huonon itsetunnon peittelyä.

 "Jos et korkkiksia tai meikkiä käytä, et ole tietyllä yhteiskunnan tasolla tai asemassasi vakavasti otettava."

Tästä kohdasta oon kyllä joo samaa mieltä jossain määrin. Näinhän asian ei pitäisi olla ja jokaisen tulisi saada olla just niin kuin itsestään tuntuu parhaalta.  Mutta: tällä vakavasti otettavuudella on myös kääntöpuoli, johon kyseisessä postauksessa ei oteta kantaa: myös ne naiset, jotka tykkäävät laittautua ja meikata enemmän, joutuvat liian usein vakuuttelemaan pätevyyttään. Koska hei, onhan nainen silloin bimbo, jonka päässä ei liiku muu kuin aavikon tuuli. Ja sekin on meikäläisen mielestä ihan pirun väärin. Mua vähän jollain tavalla jopa pelottaa valmistuminen ja työelämään siirtyminen, koska pelkään että mut nähdään bimbona, jolla ei ole opettamisesta minkäänlaista käsitystä. Tuntuu, että meikkaamattomuus ja meikkaaminen on sellasta aluetta, jossa pitäisi osua just eikä melkein siihen keskelle. Vasta sitten on pätevä ja vakuuttava.

Mutta siis tuosta postauksesta vielä vähän. Siinä tuodaan ilman muuta tosi tärkeitä asioita esille, joskin vähän turhan kärjistetysti. On aika tujua väittää, että arkimeikkaaminen johtuisi poikkeuksetta enemmän tai vähemmän huonosta itsetunnosta ja siitä, kuinka ulkomaailma pakottaa meikkaamaan. Näin selvärajaista se ei kyl ole, vaan enemmän niin kuin smokey eyes: tässäkin asiassa on useampi sävy. En koe olevani alistettu, epävarma nainen, vaan meikkaan siksi, koska haluan korostaa kasvojeni parhaita puolia. Musta tuntuu hyvältä totetuttaa itseäni näin, joten vedän siis kissarajaukset silmiin ja laitan sitä lempparihuulipunaa jatkossakin hyvillä fiiliksillä. Jokainen siis tehköön just eikä melkein niin kuin itsestä tuntuu hyvältä! Pääasia, että tuntee olonsa hyväksi ja itsevarmaksi sellaisena kuin haluaa olla!

Onko meikkaaminen sulle arjen pakko, tilaisuus toteuttaa itseään vai jotain aivan muuta?

Asperger tässä ja nyt

Nyt on aika palata taas arkeen tän aikamoisen viikonlopun jälkeen. Perjantaina oli siis kirjaimellisesti Perjantai-hommia ja oli kyllä aivan mahtava kokemus! Teen ehdottomasti tässä tän viikon aikana postauksen, jossa kerron tarkemmin tuon päivän kaikenkarvaisista fiiliksistä sekä totta kai itse kokemuksesta. Ja hei, jos jakso jäi katsomatta, niin se löytyypi Areenasta!

Perjantain tarjoama jännitys sai kuitenkin jatkoa hyvinkin nopeasti, koska Varpu järkkäsi meille lauantaiksi ihan tarpeeksi aktiviteettia: muutama päivä aiemmin oltiin jo käyty elukkalääkärissä suolitukosepäilyn takia, mutta selvittiin sieltä ihan röntgenkuvilla ja nesteytyksellä, ja Varpu olikin ihan oma itsensä sen jälkeen. lauantaina oireilu kuitenkin palasi ja se oli sit päivystykseen mars. Otettiin taas kuvat ja siellä näkyi nyt ihan kunnon tukos. Lääkäri sanoi, että hyvin todennäköisesti olis leikkaushommat tiedossa, mutta se päätös tehtäisiin sit seurantakuvista. Ennen niitä Varpu pääsi tiputukseen ja sitten lenkille. Ja seurantakuvat kannatti ottaa, koska tukosta ei enää näkynyt, vaan se oli hajonnut ja liikkunut eteenpäin. Sen jälkeen Varpu oli vielä hetken tiputuksessa ja sitten päästiin kotiin. Oli kyllä aikamoinen kokemus ja hirveä huoli toisesta. Onneksi kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin.

Mutta siis nyt vihdoin ja viimein tän postauksen aiheeseen! Pyytelin muutama viikko takaperin postaustoiveita Assburgerista ja Ilonalta heitti, että voisin kirjoittaa siitä, miten Asperger näyttäytyy omalla kohdalla. Tää aihe on on just sellanen, ettei sitä voi korostaa liikaa, koska sillä näytetään, kuinka autisminkirjo on nimen omaan kirjo: oireet ovat niin erilaisia meillä jokaisella. Kiitos siis Ilonalle!

Kuten mää oon monesti täällä bloginkin puolella höpissyt, niin tää oireyhtymä on mulle hankala paikka siinä mielessä, ettei mulla ole niitä stereotypisina pidettyjä oireita. Mulla ei ole ollut erityismielenkiinnonkohteita tai aistiyliherkkyyksiä (nekin oli kyllä silloin lapsenakin tosi lieviä) moneen, moneen vuoteen. Lisäksi mulla ei ole sosiaalista kömpelyyttä, ongelmia lukea ihmisten eleitä tai ilmeitä, vaikeuksia asettua toisen saappaisiin, katsoa silmiin, kestää kosketusta ymmärtää kielikuvia, yksinolon kaipuuta yms. Lisäksi sosiaalisena häärääminen ei väsytä mua pätkääkään, vaan saan siitä enemmänkin energiaa lisää. Olis joo ehkä helpompi luetella kaikki ne oireet, jotka mulla on, koska se lista olis lyhyempi. Ongelmana siinä kuitenkin on, että monesti ajatellaan, että pakko siellä on olla jotain enemmän. Siksi musta tuntuu edelleen helpommalta pälättää ensin ne oireet, joita mulla ei ole ja vasta sitten kertoa siitä, millainen burgeri mää oon.

Mulla on siis aina ollut Asperger lievän raameissa, mutta lapsena oireita kuitenkin oli vähän enemmän (niistäkin tulee oma postauksensa tässä päivänä jonain. :)) Ajan, perheen tuen ja terapian myötä oireita alkoi kuitenkin tippumaan matkasta ja lievenemään entisestään. Nykyään mulla ei siis ole muuta kuin epätasainen kykyprofiili ja emotionaalinen haavoittuvaisuus. Ja ei hei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin: mulla on edelleen hyvä muisti. Asperger ei näy mun arjessa mitenkään tai vaikuta elämään, ihmissuhteisiin, sosiaalisiin kuvioihin tai itsenäisyyteen: seurustelen ihanan miehen kanssa, opiskelen yliopistossa, käyn töissä, haaveilen ammatista suomenopena, opetan meidän Varpusesta kunnon koirakansalaista, käyn silloin tällöin bailaamassa... sellasta perus nuoren naisen arkea.

Mutta mitä tarkoittaa epätasainen kykyprofiili tai emotionaalinen haavoittuvuus? Mulla tuo ensimmäinen näkyy siten, että oon hyvä kielissä, mutta aivan susi kaikessa, mihin tarvitaan numeroita. Surkeista matikantaidoista huolimatta pärjään kuitenkin arjessa, en mää nyt sentään niin pihalla ole. :D Epätasaisella kykyprofiililla on onneksi myös se hyvä pääty eli kielet taas hahmottuu mulle helposti. Vähän laidasta laitaan meininkiä siis.

Entäs sitten tuo emotionaalinen haavoittuvaisuus? Mää kutsun sitä myös bambisyndroomaksi, koska se on aikalailla sama kuin ylikiltteys. Mää oon siis se, joka ottaa syyt niskoilleen, vaikka en olis tehnytkään mitään tai yritän viimeiseen asti ymmärtää toista, vaikka se tarkoittaisi ovimattona olemista. Esimerkiksi jos joku valehtelee mulle, niin yritän sivuttaa sen. Näen siis kyllä, jos joku ei puhu totta, mutta en halua uskoa sitä. Laitan siis mieluummin muut itseni edelle vähän liioissakin määrin. Nykyään kuitenkin olen oppinut pistämään pelin poikki, jos mun päältä meinataan rymistellä noin vain. Vielä on silti opittavaa, mutta suunta on onneksi oikea. Ja hei, jos bambisyndroomasta haluaa lukea enemmän, niin siitä löytyypi täältä.

Hyvästä muistista taas on paljon apua. Kauppaan pystyy menemään ilman listaa ja muistan ihan mukavan paljon menoja ja to do -juttuja ilman kalenteriakin. Opiskeluissa tietysti pitää myös ymmärtää sisältöjä, mut mun on kyl pakko tunnustaa, että jos joku kohta tenttikirjasta on ihan täyttä hepreaa, olen painanut sieltä täältä lauseita muistiin ja hyödyntänyt tenteissä. :D Eli jotain hyvää tässäkin oireyhtymässä on.

Asperger ei siis rajoita mua ollenkaan. Ainoa haaste on se, että lätkäistään stereotypialeima otsaan ilman, että muhun on edes tutustunut. Toivoisin, että avoin kohtaaminen olis mahdollisempaa, eikä se vaadi kuin ennakkoluuloista luopumisen. Se ei kuitenkaan ole nopea homma, mutta jo se, että oltaisiin valmiita edes vähän kyseenalaistamaan niitä omia mielikuvia olis jo suuri askel eteenpäin. Kohdatkaa siis vaan rohkeasti ja avoimin mielin. Antakaa jokaisen burgerin määritellä Asperger itse, älkääkä Aspergerin määritellä heitä. Se on jo paljon.

Kenelle erilainen lapsi on ongelma - mukana Perjantaissa!

Niin siinä sit kävi, että saan huomenna varttini julkisuudessa. Mulle nimittäin soitettiin alkusyksystä ja kyseltiin mukaan Ylen Perjantain jaksoon, jossa käsitellään erilaisuutta. Tää tuli ihan puskista, enkä enkä edes tiennyt tällaisen jakson suunnittelusta. Ja voitte uskoa, kuinka innoissani olin, kun mulle tarjottiin tätä tilaisuutta: pääsisin kertomaan omaa näkökulmaa Aspergeriin ja sen kaikenkarvaisiin stereotypioihin.

Mää arvostan tätä tilaisuutta todella, koska tässä on taas mahdollisuus päästä puhumaan autisminkirjon eri sävyistä ja siitä kuinka ihminen pitäisi kohdata persoonana, eikä diagnoosina. Oon samalla tosi otettu siitä, että mut on tässä tapauksessa valittu siihen tehtävään. Samalla tietysti vähän jännittää puhua niin monen ihmisen suulla. Mun pitää kyl ehdottomasti muistaa painottaa, että kyse on mun omista kokemuksista. vaikka monella muullakin diagnosoidulla saattaa olla samanlaisia ajatuksia. Jännitys on kuitenkin pieni osa tästä kaikesta ihanasta odotuksesta.

Eli siis jos haluaa kuunnella perjantai-iltana mun höpötyksiä, niin eiku vaan ysiltä telkkari päälle ja sieltä Perjantai! Pitäkää peukkuja!

5.10.: Perjantai: Kenelle erilainen lapsi on ongelma, Yle 1 klo 21.05

Tunteella vai järjellä?

Huh, nyt alkaa kiireet jo vähän helpottaa ja on aikaa taas keskittyä bloggaamisen ihmeelliseen maailmaan. Pari viime viikkoa on siis ollut yhtä huiskausta: aikuiskouluttajan pedagogiset, gradusemma ja kaikenkarvaiset muutkin opiskeluhommat pyörähtivät käyntiin. On tullut vähän bailattuakin ja vietyä Varpua paimentamaan ja agilityyn. On ollut töitä ja monenmoista pientä projektia. Paljon hommaa siis. Mutta miksi mää otan näin reilusti hommaa ja tekemistä elämään, jos ei kerta aikaa (ja järkeä) ei oikeestaan ole. Vastaus on helppo: mää olen tunneihminen ja musta tuntuu hyvältä tehdä kaikenlaista ja pitää itseni liikkeellä.

Oon tehnyt aina tosi paljon päätöksiä sydän edellä: jos jokin tekee onnelliseksi, mutta vaatii vaan enemmän järjestelyjä, niin ei siinä mitään. Hyvä esimerkki on tää mun Jyväskylään muutto: opinnot jäi Helsinkiin, enkä ollut hommannut täältä vielä töitäkään, mutta ne olivat pikku asioita sen rinnalla, että pääsin muuttamaan miekkosen kanssa yhteen. Sama viime viikonloppuna: lauantaina oli serkun ja kaverin yhteissynttärit, mutta sunnuntaina piti lähteä ajamaan jo viideltä aamulla kohti Someroa, jossa olisi Varpulle paimennusta tiedossa. Ja mitä mää teen? No meen niihin molempiin ja tuloksena oli kahen ja puolen tunnin yöunet ja armoton väsymys, mutta mitä siitä: oli ihan älyttömän hauskat paardit ja myös tosi jännää päästä testailemaan Varpulla paimennusta.

Tietysti joku järki pitää aina pitää matkassa, eihän tässä elämässä muuten pärjää, ellei ajattele vähän siltäkin kantilta. Kuitenkin jos järkeä on siellä pohjalla, niin sit mun mielestä voi ihan hyvin mennä tunne edellä: asiat vaatii ehkä enemmän järjestelyjä, mutta ne on kuitenkin mahdollisia. Vaikka siis saattaakin kuulostaa siltä, ettei mukana ole järjen häivääkään. Tietysti välillä tuntuu tosi raskaalta, kun yrittää mahduttaa kaiken mielenkiintoisen, ihanan ja kivan samaan pakettiin ja sit sitä ihmetteleekin, että miten voi stressata näin paljon. Mutta silloin mietin myös sitä huippua fiilistä, joka tulee, kun saa vaikkapa ne kaikki hommat tehtyä. Se on jotain niin korvaamatonta ja ihanaa.

Ootko sää tunne- vai järki-ihminen?

Lemmikkivankila?

Meillä oli muutama päivä sitten aivan ihana aamu. Siis tosi ihana. Aivan huippu. Ja haiseva. Me kohdattiin nyt nimittäin ensimmäistä kertaa se, mikä tulee väistämättä joskus jokaisen koiranomistajan kohdalle: Varpu löysi omasta mielestään ah niin ihanan läjän, jossa oli aivan pakko pyöriä. Ja voi sitä hajun määrää, joka ei edes lähtenyt ensimmäisessä pesussa Varpun omalla rypsishampoolla pois. Pesu nro 2 tehtiinkin sit koirashampoon lisäksi pienellä määrällä mun shampoota ja vaahdotin koiran turkkia varmaan joku kymmenisen minuuttia. Mutta ehei, eipä silläkään lähtenyt, edelleen koiran korvien takana ja leuan alla haiskahti melko vahvasti.  Joten vielä vähän vahvemmat aseet käyttöön: laitoin ensin vähän huuhdeltavaa hoitoainetta, jonka pyyhin pois märällä pyyhkeellä. Ei auttanut. Niinpä suihkautin Varpun turkkiin hieman jätettävää hoitoainetta ja se sit tehosi, ainakin suurimmaksi osaksi. Lopputulos: mää ja Varpu haistiin rypsiltä, shampoolta ja kahdelta eri hoitsikalta. Ja Varpussa oli edelleen läjämäinen aromi. Onneksi kuitenkin melkein olematon.

Samana päivänä katsottiin miekkosen kanssa ohjelma, jossa keskusteltiin siitä, onko lemmikeiden pitäminen epäeettistä. Siinä höpötettiin lajityypillisen käytöksen estämisestä (oliko tän näkemyksen mukaan Varpun hankkiman hajustuksen pyykkääminen siis väärin???), epäekologisuudesta ja ennen kaikkea siitä, kuuluuko mikään elukka ihmisen hoiviin. Tosi rajuja mielipiteitä siis, mutta onko tääkään juttu nyt niin mustavalkoinen: onko ihminen aina se paha tyyppi, joka julmasti hyödyntää eläimiä? Onko lemmikki vain ihmisen huviksi?

Mää ainakin uskon, että suurin osa meistä on ottanut lemmikin seurakseen, perheenjäseneksi. Silloin kyse on väistämättä enemmän vastavuoroisuudesta kuin yksipuolisuudesta: lemmikki tuo ihmiselle iloa, on harrastuskumppani ja tärkeä perheenjäsen. Samalla kuitenkin lemmikistä huolehditaan, jotta se voisi hyvin. Ja koiran kohdalla se tarkoittaa esimerkiksi ulkoilua, ruokintaa, aktivointia, terveydestä huolehtimista, sosiaalistamista... vaikka mitä siis. Ja mää voinkin kyllä sanoa, että ollaan tehty Varpun hyvinvoinnin eteen ihan kaikkemme.

Mää koen, että Varpu saa elää meidän kanssa hyvää ja koiramaista elämää. Se pääsee pitkille lenkeille päivittäin, juoksemaan vapaana ja usein leikkimään myös toisten koirien kanssa. Varpua  aktivoidaan paljon ja nyt pentu- ja arkitottiskurssien jälkeen aloitettiin myös agility, josta pieni selvästi nauttii. Paimennustakin mennään kokeilemaan parin viikon päästä eli just sitä, mihin lapinkoira on alunperin tarkotettukin. Ehkä siis se, että pestiin koiruus sen läjäepisodin jälkeen pariin kertaan, ei estä lajityyppilistä käyttäytymistä mitenkään liikaa, koska suurimman osan ajasta Varpu saa tehdä ja olla, kuten koirille on luonnollista.

Mää voisin siis sanoa, ettei lemmikin pitäminen ole itsekästä, jos eläin voi hyvin: silloin sen eteen nähdään niin paljon, että tuskin kukaan ottaisi koiraa, kissaa tai vaikka undulaattia huvin vuoksi. Ehkä pitäisi luopua ennemminkin siitä ajatuksesta, että kaikki, siis ihan kaikki omien toiveiden toteuttaminen on itsekästä. Tai jos se onkin, niin siinä tapauksessa se on ihan tervettä sorttia.

Aspergeria, Aspergeria kaikkialla

Millaista olisi, jos juuri sut nähtäisiin jonkun sun ominaisuuden, vaikkapa hiustenvärin määrittämänä? Ihan sama mitä teet, niin jotkut vain ajattelisivat: "Ehkä se pudotti sen puhelimen lattialle, koska se on blondi." tai "Ai se ei tajunnut tota juttua? No totta kai se johtuu tosta blondiudesta!" Kukaan fiksu tyyppi tuskin tosissaan selittäisi jonkun asian juontavan juurensa vaaleista hiuksista, mutta valitettavasti vaikkapa autisminkirjon kanssa tällaista esiintyy: kun kerta on burgeri, niin kaikki tekemiset, olemiset ja valinnat johtuu just siitä. Tietysti.

Tunika: Gina Tricot // housut: Cubus // kengät: Kenkämarski

Monesti oon miettinyt, että mitäs jos monetkin ihmiset ajattelee mun joidenkin valintojen, ajatusten ja tekemisten olevan Aspergerin sävyttämiä tai niiden kummunneen nimenomaan siitä syndroomasta. Esimerkiksi kerran kokemusasiantuntijakeikalla unohdin laittaa vierailijaläpyskän kaulaan ja olin vain laskenut sen pöydälle. Jäinkin sit miettimään, että mitäs jos osa yleisöstä näki sen syndrooman läpi? Mitäs jos porukka luuli, etten laittanut läpyskää naruineen kaulaan vaikkapa tuntoyliherkkyyden takia? Tietysti meikäläisen puheessa tuli ilmi, ettei mulla ole aistiyliherkkyyksiä, mutta onhan multa joskus aiemminkin kysytty, miten jotkut burgeripiirteet mulla ilmenee, vaikka olin sanonut jo puheen aikana, että multa puuttuu just ne stereotyyppisinä pidetyt oireet.

Oon täällä blogin puolella monesti höpötellyt, ettei ketään pitäisi nähdä diagnoosin läpi, vaan ihmisenä, persoonana. Tää diagnoosilla selittäminen on just sitä, ettei sitä persoonaa täysin nähdä. Varmasti on usein helpoin selittää asiat itselleen niin, mutta ehkäpä meidän jokaisen olisi aika unohtaa se oireyhtymä, sairaus tai vamma ja kohdata ihminen ihmisenä, ei hänen diagnoosinsa läpi. Enhän mää itsekään tiedä joistain mun piirteistä, johtuuko ne Aspergerista vai ihan vaan persoonasta tai temperamentista. Mulla on esimerkiksi ollut aina vahva oikeudentaju, joka voi toki johtua Aspergerista, mutta toisaalta meikäläisen äiti ja siskot on myös tosi oikeudentajuisia. Eihän tässä voi siis tietää, mikä johtuu Aspergerista, mikä jostain muusta. Sama vaikkapa mun ylikilttiyden, bambisyndrooman (josta lisää täällä) kanssa: voihan se johtua Aspergerista, mutta myös mun persoonasta.

Vaikka siis ihmisellä olisikin joku diagnoosi, oli se sitten ollut syntymästä asti tai tullut joskus myöhemmin elämän varrelta matkaan, niin se ei  juuri kerro kenestäkään kauheasti, eikä sillä voi selittää paljoa: me kaikki käyttäydytään, tehdään valintoja ja ihan vain ollaan tosi monen tekijän pohjalta. Ehkä ei siis pitäisi hakea selitystä milloin millekin, vaan ihan vain olla ja antaa mennä diagnoosista huolimatta tai just sen takia.

Psst! Olisko just sulla jotain kysyttävää tai postaustoiveita Aspergerista? Kerro vain rohkeasti, niin postaan sit  niistä teitä askarruttavista aiheista!

Syksy: uuden alku?

Syksy tarkoittaa monelle meistä paluuta arkeen: töihin, kouluun tai opiskeluiden pariin. Samalla usein startataan uusia harrastuksia, aletaan syödä taas fiksummin ja liikkua enemmän sekä ennen kaikkea halutaan elää taas aktiivisempaa ja ahkerampaa elämää, vähän niin kuin vuodessa olisi kaksi hetkeä uudistua: vuodenvaihteen new year, new me ja sit tää syksyn puhtaalta pöydältä -meininki.

Takki: H&M // mekko: saatu // sukkikset: Lindex // laukku: kirppari

Mutta mitä just tää syksy mulle merkitsee? No tosi paljon uutta, paljon enemmän kuin aiempina vuosina. Mulla alkaa viimeinen opiskeluvuosi ja samalla opettajanopinnot ja gradun kanssa ahertaminen. Jännää! On jotenkin vaan niin ihmeellistä ajatella, että vuoden päästä olisin valmistunut ja toivottavasti työelämässäkin kiinni. Näiden unelmien saavuttaminen vaatii vaan ihan älyttömästi työtä ja se tietysti vähän pelottaa: mulla on gradu ja 35 op:n sivuainekokonaisuus tehtävänä, siis yhteensä 95 op tälle lukuvuodelle, huh. Yritän kyllä lohduttautua sillä, että onhan mulla kunnon opintopisterysäyksistä aiempaakin kokemusta, mutta nyt työtä tulee kyllä olemaan enemmän. Lähden tähän kuitenkin toiveikkaalla asenteella ja teen töitä sitä mukaan kuin niitä tulee, enkä jätä mitään viime tippaan. Okei, kuulostaa ehkä vähän kuun tavoittelulta taivaalta, mutta eiköhän tästä lukuvuodesta selvitä joko vähän suuremmalla stressimäärällä tai sit sellasella kohtuullisella. Mun on turha nimittäin valehdella itselleni, etten muka stressaisi. :D

Muita uusia juttuja on tietenkin Varpun harrastukset. Syksyn aikana olis tarkoitus aloitella agilitya ja päästä siinä kunnolla alkuun. Lisäksi käydään kokeilemassa lampaiden paimentamista. Varpun kasvattaja nimittäin soitti vähän aikaa sitten ja kyseli, olisko meillä innostusta käydä testailemassa ja tottahan toki meillä on! Syyskuun lopulla olis siis suunta kohti Someroa ja lammastilaa! Ja tärkeänä kysymyksenä mulla totta kai päässä pyörii, että saakohan niitä lampaitakin jossain vaiheessa rapsuttaa.

Ja koska oon ainainen sokerihiiri, niin tavoitteena on tietysti myös herkkujen säästäminen viikonloppuihin. Kesällä oon antanut itselleni luvan herkutella enemmän, mutta nyt syksyllä alkaa taas skarppaaminen tänkin asian suhteen. Tietysti se yksi pulla tai Da Capo keskellä viikkoa on ihan sallittu, mutta yritän nyt lomankin jälkeen pitää syömiset fiksuina. Liikuntaa tulee kuitenkin onneksi väistämättä, koska Varpu tarvitsee runsaasti ulkoilua ja lenkkeilyä. Lisäksi mulla on suunnitelmissa käydä salilla kaksi kertaa viikossa ja uskon että se on ihan riittävä määrä: onhan se ihan peruskestävyystason liikunta  kuitenkin tärkeintä.

Tällä kertaa mun syksyn tavoitteissa on kuitenkin jopa jonkinlainen realismi mukana: tuntuu että melkein kaikkina viime vuosina olen lähtenyt vähän liiankin lennokkaasti kohti uusia haasteita ja sitten lähempänä joulua kirjoitellut viimeisiä esseitä melkein hengenhädässä, koska pitäsihän sitä ehtiä salillekin, mutta silti pysyä kouluhommien aikataulussa. Viime syksy oli tästä tosi hyvä esimerkki: mulla oli päivässä ehkä just se yksi tai kaksi tuntia vapaa-aikaa, koska  olin ahnehtinut ihan älyttömän paljon kursseja ja lisäksi ramppasin salilla kolme, neljä kertaa viikossa. Nyt oon sentään  oppinut olemaan armollisempi itselleni, ainakin vähän. Tästä on siis hyvä lähteä kohti tätä syksyä: tavoitteita on, mutta myös aikaa ihan vain olla ja tehdä just niitä asioita, jotka auttaa jaksamaan!

Millaisia suunnitelmia ja tavoitteita just sulla on tälle syksylle?

Viisi uutta ja ihanaa -blogiesittely

Meidän piti mennä miekkosen kanssa tänään päiväreissulle Kuopioon, mutta Varpu muutti vähän suunnitelmia syömällä raadon tienposkesta. Pienellä on nyt siis huono olo ja vatsa sekaisin, eikä ruokakaan maistu (mikä on Varpun kohdalla ihme, tässäkin tilanteessa). Sääliksi kyllä käy, enkä mää oikein pysty keskittymään muihin juttuihin, kun ravaan kurkkimassa sängyn alle piiloutunutta Varpua. Nyt yritän kuitenkin parkkeerata hetkeksi itseni tähän sohvalle ja esitellä niitä teidän blogeja, joita tuli linkkauspostauksen myötä ihan mukavasti ja sain siinä samalla ihanan paljon täydennystä lukulistalle!

Muutama viikko takaperin siis huhuilin blogissa uutta lukemista. Oli ihan huippua huomata, kuinka paljon ihan jo lifestylen sisältä löytyy vaihtelua. Nyt sitten on valinnat tehty ja voin sanoa, ettei se helppoa ollut: kaikki blogit olivat persoonallisia, aivan omanlaisiaan, mutta päätöksiä oli silti tehtävä. Hankalien pohdintojen ja useiden tuntien lukemisen myötä, tässä olis viisi sellaista blogia, jotka puhutteli mua aivan erityisen paljon. Kiitos vielä tosi paljon kaikille bloginsa linkanneille!

Stalkkaa mun elämää 

Stalkkaa mun elämää päätyi lukulistalle heti just sen mun kaipaileman aitouden vuoksi. Blogia kirjoittava Ilona postailee ihanan monipuolisesti omasta arjestaan, kevyemmistä ja syvällisemmistäkin aiheista. Mukaan mahtuu myös häähumua, ruokareseptejä (joista on kyllä paljon iloa mun kaltaiselle otukselle, joka ei ikinä osaa päättää, mitä ruokaa laittaisi) ja suloinen koira. Ilonalla on ihanan persoonallinen tapa kirjoittaa ja siihen kiinnitinkin huomiota heti ensimmäisenä.

Maata näkyvissä - merimiehen vaimon elämää

Ihan ensimmäisenä mää kiinnitin huomiota ulkoasuun, joka ei mukaile sitä perinteistä puhtaanvalkoista pohjaa, vaan kertoo enemmän blogin teemasta, johon liittyy vahvana osana meri tai tarkemmin sanottuna merimiehen vierellä eläminen. Aihe on myös vähän samastuttavakin, koska miekkonen aloittaa reissutyöt syksyllä. Merimiehen vaimona elämisen lisäksi blogista löytyy lapsiperheen arkea, opiskelua ja reissailua. Tapa kirjoittaa on tässä blogissa myös ihana: asioista kirjoitetaan just sellaisina kuin ne ovat.

Aatenarikka

Ihanan persoonallinen blogi, jossa on mahtava idea: "Tenttivastauksiin, paikallislehden palstoille tai liitutaululle ei sovi kirjoittaa mitä vain. Ylijäämämietteet päätyvät siis varastoon aatenarikkaan", lukee blogin esittelyssä. Postauksissa näkyy mukavasti huumori, jolla käsitellään myös niitä arjen alamäkiäkin. Tulee etäisesti mieleen myös hyvällä tavalla Kettusen kirjat! Blogissa todetaankin päätavoitteena olevan viihdyttäminen ja siinä on kyllä onnistuttu!

 Jennahola

Jennan blogissa ihanaa on se, ettei itseä oteta liian vakavasti: blogista löytyy itseironian vivahteita esimerkkiksi epäonnistuneiden asukuvien muodossa. Myös kirjoituksissa on ihanan kepeä tunnelma.  Jenna postaa mukavan monipuolisesti erilaisista aiheista, joten luettavaa löytyy joka lähtöön. Ja ai niin: vasta tän blogin myötä sain tietää, että Elimäellä, ihan siis meidän mökin lähellä on strutsitila. Sinne siis seuraavalla mökkireissulla!

Kadonneen jäljillä

Kadonneen jäljillä

Sonjan blogissa pääsee seurailemaan kohtapuoliin käynnistyviä opintoja Tukholmassa ja sen mukanaan tuomia muutoksia. Blogista löytyy myös reseptejä, pohdintoja arjesta ja syvällisemmistä asioista, kuten syömishäiriön kanssa kamppailusta. Samalla Sonja tuo hienosti esille sen, kuinka hän on oma persoonansa, eikä syömishäiriö. Se näkyy myös hyvin blogissa, joka ei pyöri syömishäiriön ympärillä, vaan elämän kokonaisuudessaan ja sen erilaisten kuvioiden.

Ihanneminä

Mulla ja monella muullakin meistä elämään kuuluu tiiviisti erilaisia tavoitteita, toiveita ja ihanteita: millainen haluaisin olla, mitä haluaisin tehdä, millaisen elämän haluan. Mää mietinkin, että jos elämä vaan menis suunnitelmien mukaan ja kaikki ne omat toiveet ja tavoitteet olisi ollu tähän mennessä mahdollista toteuttaa, niin millaista elämää nyt eläisin. Kokosinkin tähän postaukseen kaikki haaveet, jotka ovat vielä nimenomaan toiveissa, eivätkä todellisuudessa. Ja niitähän on vaikka minkälaisia: suuria ja pieniä, helpommin toteutettavia ja enemmän aikaa vaativia.

Millainen on siis ihanneminä?

♥ No ainakin roikkuisin vähemmän somessa: välillä sitä aikaa vaan menee puhelimella turhankin paljon ja sit samalla kaikki muu jännä ja mielenkiintoinen jää huomioitta. Tää on onneksi kuitenkin sellainen asia, jonka saa korjattua nopeasti ja helposti, kunhan kärsivällisyys riittää. :D

♥ Olisin jo valmistunut: aloittelin yliopistossa viisi vuotta sitten, joten tää seuraava on mun kuudes (ja kaiken järjen mukaan) viimeinen opiskeluvuosi. Tavoitteena mulla oli kuitenkin jättää opiskelijaelämä taakse viidessä vuodessa, mutta sivuaineiden ja pakollisten kurssien kanssa sekoilu venytti kandintutkintoa vuodella. Olis pitänyt ottaa asioista enemmän selvää!

♥ Lukisin enemmän: oon aina tykännyt lukea, mutta opiskelut vähän verottaa mun lukutoukkailua: kun on koko päivän (tai okei, ehkä vaan muutaman tunnin) vääntänyt esseetä tai lukenut tenttiin, niin ei vain yksinkertaisesti jaksa lukea mitään muuta. Tää harmittaa tosi paljon, koska kirjat mukaansatempaavine stooreineen on jotain niin ihanaa!

♥ Tekisin to do -listalta hommat heti: tämä todellakin! Vaikkei multa yleensä jää mitään ihan sinne viimetinkaan, niin vähän liikaa tulee kuitenkin aina lykkäiltyä monia sellaisiakin hommia, jotka olis silmänräpäyksessä hoidettu pois päivänjärjestyksestä.

♥ Olisin äiti: mulla oli haaveena  tulla äidiksi 25-vuotiaana, mutta sekin pääsi vähän lykkääntymään, kun ajattelin sittenkin opiskella rauhassa loppuun ja hankkia vähän työkokemustakin ennen perheen perustamista. Eihän se ole mulle se kaikista toivotuin vaihtoehto, mutta näillä mennään ja toisaalta kun opiskelut alkaa olla jo loppusuoralla, niin ajatus oman alan töistäkin innostaa entistä enemmän.

♥ Piirtäisin enemmän: hemmetti kun rakas harrastus on kiireiden takia jäänyt paljon vähemmälle. Mutta onneksi tää on helppo korjata: kynä käteen ja piirtämään siis!

♥ Jättäisin herkkujen mättämisen vähemmälle: okei, tää on ehkä toteutunut jo osittain, mutta edelleen tavoitteena olis se lapsuudesta tuttu karkkipäivä kerran viikossa. Toisaalta mietin, ettei se yksi muutama DaCapo tai pulla keskellä arkea voi tätä koko tavoitetta romuttaa.  Tai niin ainakin tää sokerihiiri haluaa uskoa!

Siinä niitä nyt oli muutamia juttuja, mutta ei varmastikaan kaikkia. Itselle on tullut asetettua niin tavattomasti tavoitteita ja samalla tällainen unelmoija rakentaa pilvilinnoja ja haaveita niin paljon kuin ehtii. Yksi päivä kun valitin siitä, etten ole vieläkään valmistunut tai äiti, niin miekkonen totesi siihen, ettei yksi ihminen voi mitenkään saavuttaa kaikkia tavoiteitaan ja haaveitaan aina juuri siinä ajassa kun haluaisi. välillä pitää elää tässä hetkessä, eikä jossain kaukana tulevaisuudessa. Siinä hän on kyllä ihan oikeassa. Ja kun tarkemmin mietin, niin mullahan on tässä ja nyt kaikki paremmin kuin hyvin: mulla on aivan huippu mies, ihana koira, paras perhe, superrakaita ystäviä, opiskelut unelma-alalla sekä mukavia töitä siinä ohella. Unelmista ja tavoitteista en tietenkään luovu, mutta ehkä välillä pitäis vaan laskeutua pilvilinnoista alas ja huomata, että maanpinnallakin on hyvä olla. Joten ehkä nyt siis vain laitan aurinkolasit nokalle kuin Horatio konsanaan ja nautin elämästä tässä ja nyt.

Millainen on sun ihanneminä?

Vammaiset ja sairaat ne yhteen soppii

"Onko sun miehelläkin Asperger?" 

Siinä kysymys, jonka olen kohdannut useampaan kertaan. Vastaushan tuohon on, että eihei, mun mies ei ole Asperger tai muutenkaan kirjolla. Hänellä ei itseasiassa ole mitään diagnoosia. Se on tuntunut välillä vähän ihmetyttävän ja kummastuttavan. Mua taas silloin ihmetyttää ja kummastuttaa, että miksi se näyttää olevan niin monelle suurempi ylläri.

Ja eihän siinä, kyllä kysyä saa ja pitää, mut tuossakin on ehkä vähän sellaista pientä oletuksen sävyä, jota pohdin enemmän muutama postaus takaperin (löytyypi täältä). Tarkoittaako tää siis sitä, että koska mulla on Asperger, niin mun miehelläkin on? Eli burgerina valitsen muitta mutkitta burgerimiehen? Niinkö se siis automaattisesti menee? Vai olenko mää sit niin maanantaikappale, toisen luokan nainen, etten kelpaa kenellekään normaalille?

Monesti kysymystä kumppanin diagnoosista perustellaan siten, että jos mieskin on kirjolla, niin meidän olisi helpompi ymmärtää toisiamme ja samalla vertaistukeakin olisi jatkuvasti saatavilla. Tämä taas ihmetyttää mua kerta toisensa jälkeen: burgeritkin on erilaisia persoonia ja yksilöitä eli ei se diagnoosi tarkoita, että diagnosoitu kumppani on paras vaihtoehto. Ja täähän ei siis rajoitu pelkkään kirjoon: myös esimerkiksi näkövammaisilta kysytään, että eikö toinen näkövammainen olisi se paras mahdollinen kumppani. Onko se siis muiden mielestä niin, että vammaiset ja sairaat olkoot toistensa kanssa?

Tän oletuksen taustalla on totta kai oletus, että kaksi diagnoosin kanssa elävää ihmistä olis toisilleen sopivia just vertaistuen ja omakohtaisen kokemuksen takia. Kaunis ajatus joo, mutta samalla sen voi käsittää niin, että diagnoosi leimaa elämää niin paljon, ettei voi olla kenenkään normaalijampan kanssa. Ihan kuin koko elämä olisi siis yhtä diagnoosia: se on mielessä ja vaikuttaa elämään aamulla, töissä, salilla, kaupassa, herkkuja mättäessä, pyykkiä ripustaessa, hampaita pestessä... Tästä ajattelutavasta väkisinkin paistaa läpi se, kuinka valitettavan monet näkevät diagnoosin koko elämää ja ihmistä leimaavana. Ei ole ihmistä, on vain diagnoosi.  Ja diagnoosillehan sopii kumppaniksi toinen diagnoosi. Totta kai.

Miksi en sitten ole toisen burgerin kanssa? Edellisen kappaleen tilityksestä sen näkee aika selvästi: oon suhteessa mun miehen kanssa, en diagnoosin. Miekkonen on mulle paras mahdollinen kumppani juuri siksi, että hän on aivan mahtava persoona. Me ollaan monessa asiassa vastakohtia, kuten siinä, että mää oon tunteella kulkeva ekstrovertti, kun taas miekkonen järjellä pohdiskeleva introvertti. Silti meillä on tosi samanlaiset arvot ja ajatukset. Lisäksi Asperger ei näy meidän suhteessa yhtään mitenkään: me ollaan ja eletään kuin ketkä tahansa muutkin. Miekkonen on siis upea tyyppi ja ennen kaikkea: hän näkee minut ihmisenä, ei oireyhtymänä.

Sydän kurkussa

Nyt on työreissulta kotiuduttu ja hetki aikaa ihan vain olla. Hämmentävää tässä on kyllä se, että mää oon yksin täällä: miekkonen tulee tänään partiotapahtumasta ja Varpu on vielä hetken hoidossa (mää olin eilen vasta niin myöhään kotona ja miehellä koko päivä menoa, niin siinä olisi ollut vähän liikaa yksinoloa). Mut siis perusjuttu: kun kerta mies ja koira eivät ole nyt kotona, niin totta kai molemmat liittyvät tähän seuraavaan stooriin, joka tapahtui muutama viikko takaperin. Tarina ei ole kylläkään maailman kepein, kuten postauksen nimikin jo sanoo. Pohdin muutenkin tosi pitkään haluanko edes kirjoittaa tästä, koska tää juttu jäi ahdistamaan aika reippaasti. Sitten kuitenkin päädyin siihen, että parempihan se on näitäkin asioita nostaa esille: jos asioista ei puhuta, ei voida myöskään toimia.

Viime aikoina koirien myrkytyssyötit ovat olleet valitettavan paljon pinnalla: media tuntuu tursuavan varoituksia myrkkylihapullista, neuloja sisältävistä makkaranpaloista ja rotanmyrkkysyöteistä. Voitte siis kuvitella millaista on liikkua lähimetsissä koiran kanssa, jolle ruoka on elämän tärkein ja kiinnostavin asia maailmassa. Ja valitettavasti meidänkin lenkin varrelle osui epämääräinen makkaranpala, jonka Varpu ehti nielaista ennen kuin ehdin napata sen siltä pois. Voitte varmasti uskoa, että siitä seurasi ihan älytön paniikki. Itku kurkussa ryntäsin Varpun kanssa kotiin, soitin eläinlääkäriin ja yritin ensin oksennuttaa Varpua suolalla. Soitin siinä välissä miekkoselle ja hän sanoi että lähtee ajamaan töistä, jos Varpu ei oksennakaan. No eipä oksentanut.

Seuraava askel oli siis päästä lääkäriin, mutta se ei ollut niin helppoa kuin luulisi: lähes jokaisessa paikassa oli ruuhkaa, mutta viimein päästiin päivystyksen kautta eläinlääkärin pakeille. Ei siis kuin koira autoon ja kohti keskustaa, jossa päivystävä asema oli. Matka ei kestänyt kuin kymmenen minuuttia, mutta se tuntui paljon pidemmältä. Samalla oli myös huoli siitä, että kohta makkaranpalan syömisestä olisi kulunut tunti, eikä silloin oksennuttaminen välttämättä enää auttaisi.

Pääsimme onneksi nopeasti vastaanotolle ja Varpu oksennutettiin lääkkeellisesti. Makkaranpala tuli onneksi ulos ja vielä parempi uutinen oli, ettei siinä näkynyt mitään epäilyttävää. Niinpä me päästiin kotiin, Varpu söi hieman vesimelonia ja meni tyytyväisenä (ja väsyneenä) pöydän alle nukkumaan. Kävin vielä tonkimassa sitä metsäpolun viertä, josta makkaranpala oli löytynyt, enkä onneksi löytänyt sieltä sen enempää mitään. Loppu hyvin kaikki hyvin siis.

Vaikka meidän tarinalla oli onnellinen loppu, niin valitettavasti kaikkien kohdalla se ei mene niin. Nää tapaukset saakin mut aina pohtimaan uudelleen ja uudelleen näiden myrkyttäjätyyppien ajatuksenjuoksua: mitä he siitä saavat, että jonkun rakas perheenjäsen saa myrkytyksen ja pahimmassa tapauksessa kuolee siihen. Perheelle jää suuri suru, mutta mitä sille myrkyttäjälle jää? Ajatus siitä, että nytpähän tässä maailmassa on yksi pihoille paskoja ja räksyttäjä vähemmän? Jos tosiaan näin on, niin siinä on aika laiha ilo toisen suruun verrattuna. Oon siis totta kai sitä mieltä, että kakat kuuluu kerätä, eikä ulkona haukuta minuutteja putkeen tai hiljaisuuden aikana. Silti se on aika kumma, että joku vetää hernepellollisen niin syvälle sierainten uumeniin, että alkaa kylvää niitä hemmetin myrkkysyöttejä pusikkoihin, kun helpommalla pääsisi, jos nätisti kävisi sanomassa niistä asioista jotka häiritsee. Varmasti niin päästäisiin yhteisymmärrykseen. Ja karu fakta syöttien sirottelijoille on vieläpä se, etteivät koirat tästä maailmasta noin vain lopu. Ehkäpä siis se puhuminen olis huomattavasti parempi ja kauaskantoisempi vaihtoehto.

Mutta miten me jatkettiin tän episodin jälkeen? Hankittiinko Varpulle kuonokoppa ja kierretäänkö nykyään metsäpolut kaukaa? Ehei. Samalla tavalla me eletään kuin aiemminkin ja tietysti jatketaan jätä-käskyn hiomista sekä katsotaan entistä tarkemmin, mitä sieltä tienvarresta löytyy. Faktahan se on, ettei tuota koiraa voi pumpulissa kasvattaa ja suojella hulluna jokaiselta mahdolliselta ja mahdottomalta vaaralta. Varpun kasvattajankin kanssa tuli tästä jutusta tietysti paljon juteltua ja hän nuo sanat mulle sanoikin. Lisäksi mun äitipuoli eläinlääkärinä totesi, ettei hänelle ole näiden yli kymmenen vuoden aikana ole ollut yhtäkään myrkytystapausta eli nää on onneksi harvinaisempia kuin somessa annetaan ymmärtää.  Mutta näillä siis mennään ja luotetaan siihen, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin järkeviä ja hyväsydämisiä tyyppejä. Niin ainakin haluan uskoa.

Millaisia ajatuksia myrkkysyöttitapaukset sussa herättää?

Pohjamudista omille jaloilleen

Shortsit: Bershka//paita: kirppari

Tuossa kuvassa mulla on itsevarma ja hyvä olo. Olen tyytyväinen hiuksiin, meikkiin ja vaatteisiin. Etenkin tuohon skottiruutuviritelmään, joka näyttää edestä aivan hameelta, mutta tadaa ne ovatkin shortsit. Mielessä on vielä edelliseltäkin päivältä kivoja muistoja, koska meillä oli silloin äiti-tytär -reissu Tallinnaan. Lisäksi tuossa on vielä hauskoja suunnitelmia loppuviikoksi, koska meidän Lilja tuli samaa matkaa mun kanssa Jyväskylään. Oli kyllä ihanaa saada sisko välillä tänne päin, kun yleensä mää oon se, joka menee perheen luokse. Mulla itsevarmuus kumpuaakin selvästi perheen tuesta ja sillä on ollut kyllä suuri merkitys kun muistelee niitä aikoja, jolloin olin varsinainen ovimatto.

 

Mulla ei siis todellakaan ole ollut aina hyvä itsetunto, itsevarmuudesta puhumattakaan. Kotonta olen tietysti saanut hyvät eväät, koska meitä on aina tuettu ja kannustettu, enkä olisi voinut toivoa enempää. Uskonkin, että perheellä on suuri merkitys mun itsetunnon paikkailussa: jos mua ei olisi koskaan kannustettu ja kehuttu samalla tavalla, tuskin olisin pystynyt rakentamaan itsetuntoa edes tälle tasolle kuin nyt. 

Mutta mistä se alamäki sitten lähti? Vastausta ei tarvitse kauaa miettiä, sillä päädyin kolmannella luokalla koulukiusatuksi, siis tilanteeseen, johon en ollut koskaan aiemmin joutunut. Yht'äkkiä sainkin kuulla olevani outo ja jäin joka välitunti yksin. Sama homma jatkui ihan sinne lukioon asti: monta vuotta siis. Vähitellen mulle kävi niin kuin Muumien Ninnille: haalistuin ja haalistuin, kunnes lopulta halusin vain olla näkymätön. 

Huonon itsetunnon takia minusta tuli myötäilijä, joka ei osannut sanoa vastaan (paitsi kotona, onneksi), kertoa omista mielipiteistään ja lisäksi uskoin, että kaikki oli aina mun vika. Ihan sama, vaikka en olisi edes tehnyt mitään väärää, sain kuitenkin aina käännettyä asiat niin, uskoin kaiken olevan mun syytä. Enkä edes uskaltanut suuttua. Tämä korostui varsinkin eräässä entisessä parisuhteessa, jossa jouduin aina ottamaan syyt niskoilleni. Olin varsinainen ovimatto, joka alistui toisten tahtoon tuon tuostakin ajatellen, ettei mulla ole mitään väliä. 

Ratkaisevin juttu mun kohdalla oli päästä eroon sellaisista kuvioista, jotka söivät itsetuntoa. Vasta sitten pystyin huomaamaan ne kolhut, joita pitäisi lähteä korjaamaan. Ja niitähän riitti: oli ylikiltteyttä, jopa jonkinlaista traumaa, epävarmuutta itsestä ja syyllisyyskompleksi. Sanomattakin on  selvää, että näiden asioiden korjailu ei tapahtunut mitenkään salamannopeasti tai täysin omin voimin. Kävin terapiassa ja ennen kaikkea mulla oli apuna ja tukena myös perhe, miekkonen ja ihania ystäviä. Ilman heitä tuskin olisin saanut rakennettua itsetuntoa takaisin samalla tavalla. 

Tällä hetkellä koen, että olen noussut pohjamudista polvilleni ja siitä tukevaan kyykkyyn. Vielä pitäisi ponnistaa ylös seisaalleen. Tiedän että siihen menee vielä aikaa, mutta olen jo tosi onnellinen kaikesta siitä, mitä olen tähän mennessä saavuttanut: osaan sanoa vastaan, en ota enää niin helposti syitä niskoilleni ja ennen kaikkea mulle on tullut itsevarmuutta ja tunne siitä että hei, mähän olenkin oikeastaan ihan hyvä tyyppi. Vielä on kuitenkin töitä tehtävänä, mutta eipä siinä: on ihanaa tarttua uusiin haasteisiin.

Ja ai niin! Ehkä mun pitäis vähän selittää tota biisivalintaa: pari päivää sitten kirjoittelin postausta ja kuuntelin Mokoman yhtä albumia, joka oli jäänyt silloin ilmestymisensä aikoihin vähemmälle huomiolle. Sitten tän biisin pärähtäessä soimaan, mun oli pakko lopettaa hetkeksi kirjoittaminen ja jäädä ihan kunnolla kuuntelemaan niitä sanoja ja voi kuinka tsemppaavilta ne tuntui! Siinä oli just niitä fiiliksiä, joita olen itsekin käynyt läpi ja samalla se antaa hyvän päämäärän, jota kohti pyrin. Vielä jonain päivänä nousen sieltä hemmetin kyykystä omille jaloilleni ja sillä sipuli!

Sammaltakki ja sammaleinen tulevaisuus

Pari postausta takaperin puhuin toisestakin vaatekappaleesta, jonka olin ensin tyrmännyt täysin, mutta muuttanut mieltäni ja ostanut sen kuitenkin. Tadaa: tässä on siis uusin takinkääntötemppu eli vihreä tekoturkistakki eli sammaltakki. Olin viime lauantaina serkun kanssa kahvilla ja käytiin siinä samalla koluamassa viimeiset alet läpi, koska hei, kaikki alennetut vaatteet olivat Ginassa vain sen viisi erkkiä, joten pakkohan sinne oli mennä. Ja tässä lopputulos:

Takki: Gina Tricot//toppi: Vero Moda//housut: Stradivarius//kengät: Kenkämarski

Tuo takki on mukavan lämmin päällä ja aivan ihanan pehmeä! Sitä tulee varmasti käytettyä paljonkin nyt syksyn tullessa, mutta kaikkialla muualla paitsi kotona siis: Varpu nimittäin tykkää myös mun sammaltakista, mutta toisin kuin mää näen sen vaatteena, Varpun mielestä se on maailman paras purulelu. Niinpä taitaa sammaltakin paikka olla siellä missä sammaleenkin: ulkona.

Sammal muistuttaa mua myös kovaa vauhtia lähestyvästä syksystä, joka puolestaan tuo mieleen myös viimeisen opiskeluvuoden alkamisen. Nyt olisi aika aloitella gradua ja suorittaa puuttuvat kurssit, joita ei tosin onneksi ole paljoa. Ja se siitä. Ajatella, kohta tää opiskelijaelämä on ohi ja olen valmis työskentelemään opettajana. Ja sitten voinkin alkaa suuntaamaan kohti niitä muitakin suuria unelmia eli naimisiinmenoa ja perheen perustamista. Mun tulevaisuuden haaveet meneekin just vähän siihen perus mies, lapset, koira, omakotitalo ja Volvo Lada. Ja siihen lisänä pari vuohta tai lammasta. Tästä koko yhtälöstä onkin jo mies ja koira, mutta sit valmistumisen ja työllistymisen jälkeen olis vihdoin sopiva aika alkaa toteuttaa myös näitä muita unelmia.

Näitä omia tulevaisuudenhaaveita maalaillessa olen välillä törmännyt mielipiteisiin, että tollanenhan on ihan helvetin tylsä tavoittelunkohde ja että eikö elämällään pitäisi tehdä enemmän: tulisi matkustella, hankkia ehkä toinen koulutus, edetä uralla jne.. Vierivä kivi ei sammaloidu. Mää en kuitenkaan taas näe noita asioita sellaisina, joihin mää haluaisin tähdätä. Ei niissä siis tosiaankaan mitään vikaa ole tietenkään, ne ei vaan tunnu omilta. Samalla tavalla, kun jollekin toiselle taas ajatus lapsista, omakotitalosta ja koirasta tuntuu vieraalta. Silti mulla on ollut välillä pientä kriiseilyä näiden asioiden kanssa, koska saattaahan se näyttää joidenkin silmiin elämän hukkaan heittämiseltä. Vihdoin oon kuitenkin alkanut tajuta, että jos mun haavetulevaisuus ei kuulosta omasta mielestä elämän tuhlaamiselta, niin silloin se ei myöskään sitä ole. Saattaahan mun elämä näyttää joidenkin mielestä sammaloitumiselta, mutta niin pitkään kun itse oon tyytyväinen omiin valintoihin, niin voin sit sammaloitua ihan rauhassa hyvällä omallatunnolla.

Oikeastaan "vierivä kivi ei sammaloidu" tarkoittaa eri kulttuureissa ei asioita. Me ollaan totuttu siihen tulkintaan, että pitäis pysyä liikkeessä, mutta joissain toisessa kulttuurissa ajatellaan, että jos ei ikinä pysähdy, niin mitään pysyvää tai pitkäaikaista ei ehdi kertyä. Tää on mun mielestä hyvä esimerkki siitä, kuinka jokainen tekee elämästään oman näköisensä. Toiselle sammal on kauhistus, toiselle ihastus. Ja niin sen pitää mennäkin.

Saatiinpa sammalleesta nyt syvällistä pölinää aikaan, huh. Mutta samalla tuli höpöteltyä myös niitä asioita, joita on tullut lähiaikoina pohdittua aika paljon ja samalla pääsin näyttämään meikäläisen taitoja aasinsiltojen rakentajana. Mikälie karjalaisista juurista kajahtava juttu sekin. :D

Onko sulle elämän sammaloituminen kauhistus vai ihastus? Millainen tulevaisuus olis just sulle unelma?

Suostumus2018 - hiljaisuus ei ole myöntymisen merkki

Raiskauslainsäädäntö nähdään usein yhtenä suurena epäkohtana Suomen lakikiemuroissa: tekijä tuntuu pääsevän kuin koira veräjästä, mikäli väkivaltaa tai sen uhkaa ei ole ollut. Kuulostaa aika rajulta: tuntuu, ettei tuon määritelmän mukaan seksuaalista väkivaltaa ei pidetä väkivaltana ja lisäksi tekijälle ei tule juuri mitään seuraksia, mutta uhri joutuu taistelemaan traumojensa kanssa monen monituista vuotta käyden läpi tapahtumia uudestaan ja uudestaan ensin enemmän, sitten vähemmän, unohtamatta siltikään. Mun mielestä Bosnian sodassa seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneet naiset kuvailivat hyvin tämän: he ovat ikään kuin teekuppeja, jotka on heitetty maahan, mutta korjattu uudelleen: näyttävät kaukaa katsottuna ehjiltä, mutta säröjen kohdat ovat edelleen näkyvissä, kun tarkemmin katsoo.

Raiskauslainsäädännön epäkohdat eivät onneksi ole kuitenkaan jääneet vain keskusteluihin, vaan nyt asialle halutaan oikeasti tehdä jotain: halutaan muuttaa raiskauksen määritelmä väkivaltaperusteisesta suostumusperusteiseksi. Nimikin kertoo paljon sisällöstä: Suostumus2018. Se on juuri sitä, mitä kohti pitäisi pyrkiä: ei tarkoittaa ei, eikä hiljaisuuskaan ole myöntymisen merkki. Näin monet jo varmasti ajattelevat, mutta vielä pitäisi saada isot pyörätkin mukaan ja juuri siksi on tämä kansalaisaloite ja sitä tukeva kampanja.

Luulisi että lähestulkoon kaikki kannattaisivat tätä aloitetta, mutta valitettavasti soraääniäkin on: pelätään, että tekaistuja raiskaustapauksia tulisi enemmän. Tälle väitteellä tuskin on todellisuuspohjaa: on tehty tutkimus, että vain prosentti pari kaikista ilmoituksista on aiheettomia. Se ei ole riittävä syy olla kirjoittamatta aloitetta, jos kerta 98-99 prosenttia ilmoituksista on tehty aiheesta ja lisäksi on lukemattomia tapauksia, joissa ilmoitusta ei edes ole tehty. Uskoisin, että syyt ovat juuri niitä, ettei uskota näytön riittävän ja vaatiihan koko oikeusprosessi ihan älyttömiä voimia ja jaksamista, mitä tuskin kovin monella traumasta kärsivillä on. 

Toinen kapula rattaissa on vielä surullisempi. Vauva.fi:n keskustelussa nimittäin pokkana todetaan, että kampanjan johdosta miehet joutuvat surkeaan asemaan, jossa heidän tulisi osata tulkita sokeasti naisen halukkuutta. Tämä on tosi surullinen tulkinta kansalaisaloitteesta, koska eihän se siihen johda: kyllähän jokainen ymmärtää sanan "ei" ja huomaa jos toinen on aivan lamaantunut ja peloissaan. 

Mikäli tulevaisuudessa voitaisiin luottaa siihen, että oikeus toteutuu, Suostumus2018 -kansalaisaloitteen tulee saada 50 000 allekirjoitusta. Tällä hetkellä kannatus on jumahtanut sinne puolenvälin tuntumaan, joten nyt olisi tärkeää saada niitä kirjoituksia lisää. Näytetään, että oikeus toimii samalla tavalla myös yhteiskunnan, ei vain keskustelujen tasolla. Hypätkää siis tälle sivulle ja laittakaa nimi alle. Moni nainen arvostaisi sitä. Myös minä.

Raiskatuksi joutuminen ei ole koskaan uhrin vika ja se linja pitäisi näkyä myös laissa.

Tšekkipiirretyn karkulainen

Välillä ne omat vaateostokset jaksaa yllättää: ensin kulkee rekin ohi katsellen jotain vaatetta ja samalla ajattelee että huh, tota en ainakaan osta. Sitten tallustaa siitä ohi uudestaan ja onkin jo sitä mieltä, että kaikessa erikoisuudessaan se onkin ihan hieno, ja ehkä ihan sovituksenkin arvoinen. Loppujen lopuksi tulee lähdettyä kaupasta mukanaan vaatekappale, jota ei ensin aikonut todellakaan ostaa. Tämä samainen tarina on toistunut mun kohdalla esimerkiksi näiden housujen kanssa, joista tuli ihan mun lempparit:

 Housut: Stradivarius//toppi: ?//kengät: H&M

Nämä punavalkoruudulliset sikarihousut tarttuivat siis Tallinnan alemyynneistä ja toivat mulle aluksi mieleen tšekkiläiset piirretyt kuosinsa ja värikkyytensä takia. Mutta ehkä juuri myös sen perusteella päädyin ostamaan ne, koska olen alkanut omassa pukeutumisessa suosia enemmän värejä ja vähän leikkisyyttäkin. Välillä naureskelen omalle lookille, kuinka teinigootista onkin tullut joku Punahilkka in real life. Ja tosiasiassa tää tuskin on ainoa mun kaapista löytyvä vaatekappale, joka tuo mieleen tšekkipiirretyt.

 Nää housut on vielä siihenkin kivaa vaihtelua, että IBS:n ja sen aiheuttaman vatsan turpoamisen takia mun on ollut aiemmin hankala pitää korkeavyötäröisiä housuja, mutta nyt siihenkin on tullut muutos: housujen pitää vain olla tarpeeksi joustavat, niin johan kelpaa. Oon tästä niin iloinen, koska mulla on jäänyt monet kivat housut ostamatta just IBS-turvotuksen takia. Ihanaa kun nyt on tääkin ongelma ratkaistu!

 Mulla ei siis nää ylläriostokset ole mitenkään kauheen harvinaisia, koska just eilen yllätin taas itseni alemyynneissä, mutta siitä lisää ens viikolla. Oikeastaan voisin koota kokonaisen postauksen näistä mun takinkäännöistä. :D

Mitä mieltä te ootte näistä pöksyistä? Ja ennen kaikkea: miten te ootte yllättäny itsenne shoppaillessa?