Viisi uutta ja ihanaa -blogiesittely

Meidän piti mennä miekkosen kanssa tänään päiväreissulle Kuopioon, mutta Varpu muutti vähän suunnitelmia syömällä raadon tienposkesta. Pienellä on nyt siis huono olo ja vatsa sekaisin, eikä ruokakaan maistu (mikä on Varpun kohdalla ihme, tässäkin tilanteessa). Sääliksi kyllä käy, enkä mää oikein pysty keskittymään muihin juttuihin, kun ravaan kurkkimassa sängyn alle piiloutunutta Varpua. Nyt yritän kuitenkin parkkeerata hetkeksi itseni tähän sohvalle ja esitellä niitä teidän blogeja, joita tuli linkkauspostauksen myötä ihan mukavasti ja sain siinä samalla ihanan paljon täydennystä lukulistalle!

Muutama viikko takaperin siis huhuilin blogissa uutta lukemista. Oli ihan huippua huomata, kuinka paljon ihan jo lifestylen sisältä löytyy vaihtelua. Nyt sitten on valinnat tehty ja voin sanoa, ettei se helppoa ollut: kaikki blogit olivat persoonallisia, aivan omanlaisiaan, mutta päätöksiä oli silti tehtävä. Hankalien pohdintojen ja useiden tuntien lukemisen myötä, tässä olis viisi sellaista blogia, jotka puhutteli mua aivan erityisen paljon. Kiitos vielä tosi paljon kaikille bloginsa linkanneille!

Stalkkaa mun elämää 

Stalkkaa mun elämää päätyi lukulistalle heti just sen mun kaipaileman aitouden vuoksi. Blogia kirjoittava Ilona postailee ihanan monipuolisesti omasta arjestaan, kevyemmistä ja syvällisemmistäkin aiheista. Mukaan mahtuu myös häähumua, ruokareseptejä (joista on kyllä paljon iloa mun kaltaiselle otukselle, joka ei ikinä osaa päättää, mitä ruokaa laittaisi) ja suloinen koira. Ilonalla on ihanan persoonallinen tapa kirjoittaa ja siihen kiinnitinkin huomiota heti ensimmäisenä.

Maata näkyvissä - merimiehen vaimon elämää

Ihan ensimmäisenä mää kiinnitin huomiota ulkoasuun, joka ei mukaile sitä perinteistä puhtaanvalkoista pohjaa, vaan kertoo enemmän blogin teemasta, johon liittyy vahvana osana meri tai tarkemmin sanottuna merimiehen vierellä eläminen. Aihe on myös vähän samastuttavakin, koska miekkonen aloittaa reissutyöt syksyllä. Merimiehen vaimona elämisen lisäksi blogista löytyy lapsiperheen arkea, opiskelua ja reissailua. Tapa kirjoittaa on tässä blogissa myös ihana: asioista kirjoitetaan just sellaisina kuin ne ovat.

Aatenarikka

Ihanan persoonallinen blogi, jossa on mahtava idea: "Tenttivastauksiin, paikallislehden palstoille tai liitutaululle ei sovi kirjoittaa mitä vain. Ylijäämämietteet päätyvät siis varastoon aatenarikkaan", lukee blogin esittelyssä. Postauksissa näkyy mukavasti huumori, jolla käsitellään myös niitä arjen alamäkiäkin. Tulee etäisesti mieleen myös hyvällä tavalla Kettusen kirjat! Blogissa todetaankin päätavoitteena olevan viihdyttäminen ja siinä on kyllä onnistuttu!

 Jennahola

Jennan blogissa ihanaa on se, ettei itseä oteta liian vakavasti: blogista löytyy itseironian vivahteita esimerkkiksi epäonnistuneiden asukuvien muodossa. Myös kirjoituksissa on ihanan kepeä tunnelma.  Jenna postaa mukavan monipuolisesti erilaisista aiheista, joten luettavaa löytyy joka lähtöön. Ja ai niin: vasta tän blogin myötä sain tietää, että Elimäellä, ihan siis meidän mökin lähellä on strutsitila. Sinne siis seuraavalla mökkireissulla!

Kadonneen jäljillä

Kadonneen jäljillä

Sonjan blogissa pääsee seurailemaan kohtapuoliin käynnistyviä opintoja Tukholmassa ja sen mukanaan tuomia muutoksia. Blogista löytyy myös reseptejä, pohdintoja arjesta ja syvällisemmistä asioista, kuten syömishäiriön kanssa kamppailusta. Samalla Sonja tuo hienosti esille sen, kuinka hän on oma persoonansa, eikä syömishäiriö. Se näkyy myös hyvin blogissa, joka ei pyöri syömishäiriön ympärillä, vaan elämän kokonaisuudessaan ja sen erilaisten kuvioiden.

Ihanneminä

Mulla ja monella muullakin meistä elämään kuuluu tiiviisti erilaisia tavoitteita, toiveita ja ihanteita: millainen haluaisin olla, mitä haluaisin tehdä, millaisen elämän haluan. Mää mietinkin, että jos elämä vaan menis suunnitelmien mukaan ja kaikki ne omat toiveet ja tavoitteet olisi ollu tähän mennessä mahdollista toteuttaa, niin millaista elämää nyt eläisin. Kokosinkin tähän postaukseen kaikki haaveet, jotka ovat vielä nimenomaan toiveissa, eivätkä todellisuudessa. Ja niitähän on vaikka minkälaisia: suuria ja pieniä, helpommin toteutettavia ja enemmän aikaa vaativia.

Millainen on siis ihanneminä?

♥ No ainakin roikkuisin vähemmän somessa: välillä sitä aikaa vaan menee puhelimella turhankin paljon ja sit samalla kaikki muu jännä ja mielenkiintoinen jää huomioitta. Tää on onneksi kuitenkin sellainen asia, jonka saa korjattua nopeasti ja helposti, kunhan kärsivällisyys riittää. :D

♥ Olisin jo valmistunut: aloittelin yliopistossa viisi vuotta sitten, joten tää seuraava on mun kuudes (ja kaiken järjen mukaan) viimeinen opiskeluvuosi. Tavoitteena mulla oli kuitenkin jättää opiskelijaelämä taakse viidessä vuodessa, mutta sivuaineiden ja pakollisten kurssien kanssa sekoilu venytti kandintutkintoa vuodella. Olis pitänyt ottaa asioista enemmän selvää!

♥ Lukisin enemmän: oon aina tykännyt lukea, mutta opiskelut vähän verottaa mun lukutoukkailua: kun on koko päivän (tai okei, ehkä vaan muutaman tunnin) vääntänyt esseetä tai lukenut tenttiin, niin ei vain yksinkertaisesti jaksa lukea mitään muuta. Tää harmittaa tosi paljon, koska kirjat mukaansatempaavine stooreineen on jotain niin ihanaa!

♥ Tekisin to do -listalta hommat heti: tämä todellakin! Vaikkei multa yleensä jää mitään ihan sinne viimetinkaan, niin vähän liikaa tulee kuitenkin aina lykkäiltyä monia sellaisiakin hommia, jotka olis silmänräpäyksessä hoidettu pois päivänjärjestyksestä.

♥ Olisin äiti: mulla oli haaveena  tulla äidiksi 25-vuotiaana, mutta sekin pääsi vähän lykkääntymään, kun ajattelin sittenkin opiskella rauhassa loppuun ja hankkia vähän työkokemustakin ennen perheen perustamista. Eihän se ole mulle se kaikista toivotuin vaihtoehto, mutta näillä mennään ja toisaalta kun opiskelut alkaa olla jo loppusuoralla, niin ajatus oman alan töistäkin innostaa entistä enemmän.

♥ Piirtäisin enemmän: hemmetti kun rakas harrastus on kiireiden takia jäänyt paljon vähemmälle. Mutta onneksi tää on helppo korjata: kynä käteen ja piirtämään siis!

♥ Jättäisin herkkujen mättämisen vähemmälle: okei, tää on ehkä toteutunut jo osittain, mutta edelleen tavoitteena olis se lapsuudesta tuttu karkkipäivä kerran viikossa. Toisaalta mietin, ettei se yksi muutama DaCapo tai pulla keskellä arkea voi tätä koko tavoitetta romuttaa.  Tai niin ainakin tää sokerihiiri haluaa uskoa!

Siinä niitä nyt oli muutamia juttuja, mutta ei varmastikaan kaikkia. Itselle on tullut asetettua niin tavattomasti tavoitteita ja samalla tällainen unelmoija rakentaa pilvilinnoja ja haaveita niin paljon kuin ehtii. Yksi päivä kun valitin siitä, etten ole vieläkään valmistunut tai äiti, niin miekkonen totesi siihen, ettei yksi ihminen voi mitenkään saavuttaa kaikkia tavoiteitaan ja haaveitaan aina juuri siinä ajassa kun haluaisi. välillä pitää elää tässä hetkessä, eikä jossain kaukana tulevaisuudessa. Siinä hän on kyllä ihan oikeassa. Ja kun tarkemmin mietin, niin mullahan on tässä ja nyt kaikki paremmin kuin hyvin: mulla on aivan huippu mies, ihana koira, paras perhe, superrakaita ystäviä, opiskelut unelma-alalla sekä mukavia töitä siinä ohella. Unelmista ja tavoitteista en tietenkään luovu, mutta ehkä välillä pitäis vaan laskeutua pilvilinnoista alas ja huomata, että maanpinnallakin on hyvä olla. Joten ehkä nyt siis vain laitan aurinkolasit nokalle kuin Horatio konsanaan ja nautin elämästä tässä ja nyt.

Millainen on sun ihanneminä?

Vammaiset ja sairaat ne yhteen soppii

"Onko sun miehelläkin Asperger?" 

Siinä kysymys, jonka olen kohdannut useampaan kertaan. Vastaushan tuohon on, että eihei, mun mies ei ole Asperger tai muutenkaan kirjolla. Hänellä ei itseasiassa ole mitään diagnoosia. Se on tuntunut välillä vähän ihmetyttävän ja kummastuttavan. Mua taas silloin ihmetyttää ja kummastuttaa, että miksi se näyttää olevan niin monelle suurempi ylläri.

Ja eihän siinä, kyllä kysyä saa ja pitää, mut tuossakin on ehkä vähän sellaista pientä oletuksen sävyä, jota pohdin enemmän muutama postaus takaperin (löytyypi täältä). Tarkoittaako tää siis sitä, että koska mulla on Asperger, niin mun miehelläkin on? Eli burgerina valitsen muitta mutkitta burgerimiehen? Niinkö se siis automaattisesti menee? Vai olenko mää sit niin maanantaikappale, toisen luokan nainen, etten kelpaa kenellekään normaalille?

Monesti kysymystä kumppanin diagnoosista perustellaan siten, että jos mieskin on kirjolla, niin meidän olisi helpompi ymmärtää toisiamme ja samalla vertaistukeakin olisi jatkuvasti saatavilla. Tämä taas ihmetyttää mua kerta toisensa jälkeen: burgeritkin on erilaisia persoonia ja yksilöitä eli ei se diagnoosi tarkoita, että diagnosoitu kumppani on paras vaihtoehto. Ja täähän ei siis rajoitu pelkkään kirjoon: myös esimerkiksi näkövammaisilta kysytään, että eikö toinen näkövammainen olisi se paras mahdollinen kumppani. Onko se siis muiden mielestä niin, että vammaiset ja sairaat olkoot toistensa kanssa?

Tän oletuksen taustalla on totta kai oletus, että kaksi diagnoosin kanssa elävää ihmistä olis toisilleen sopivia just vertaistuen ja omakohtaisen kokemuksen takia. Kaunis ajatus joo, mutta samalla sen voi käsittää niin, että diagnoosi leimaa elämää niin paljon, ettei voi olla kenenkään normaalijampan kanssa. Ihan kuin koko elämä olisi siis yhtä diagnoosia: se on mielessä ja vaikuttaa elämään aamulla, töissä, salilla, kaupassa, herkkuja mättäessä, pyykkiä ripustaessa, hampaita pestessä... Tästä ajattelutavasta väkisinkin paistaa läpi se, kuinka valitettavan monet näkevät diagnoosin koko elämää ja ihmistä leimaavana. Ei ole ihmistä, on vain diagnoosi.  Ja diagnoosillehan sopii kumppaniksi toinen diagnoosi. Totta kai.

Miksi en sitten ole toisen burgerin kanssa? Edellisen kappaleen tilityksestä sen näkee aika selvästi: oon suhteessa mun miehen kanssa, en diagnoosin. Miekkonen on mulle paras mahdollinen kumppani juuri siksi, että hän on aivan mahtava persoona. Me ollaan monessa asiassa vastakohtia, kuten siinä, että mää oon tunteella kulkeva ekstrovertti, kun taas miekkonen järjellä pohdiskeleva introvertti. Silti meillä on tosi samanlaiset arvot ja ajatukset. Lisäksi Asperger ei näy meidän suhteessa yhtään mitenkään: me ollaan ja eletään kuin ketkä tahansa muutkin. Miekkonen on siis upea tyyppi ja ennen kaikkea: hän näkee minut ihmisenä, ei oireyhtymänä.

Sydän kurkussa

Nyt on työreissulta kotiuduttu ja hetki aikaa ihan vain olla. Hämmentävää tässä on kyllä se, että mää oon yksin täällä: miekkonen tulee tänään partiotapahtumasta ja Varpu on vielä hetken hoidossa (mää olin eilen vasta niin myöhään kotona ja miehellä koko päivä menoa, niin siinä olisi ollut vähän liikaa yksinoloa). Mut siis perusjuttu: kun kerta mies ja koira eivät ole nyt kotona, niin totta kai molemmat liittyvät tähän seuraavaan stooriin, joka tapahtui muutama viikko takaperin. Tarina ei ole kylläkään maailman kepein, kuten postauksen nimikin jo sanoo. Pohdin muutenkin tosi pitkään haluanko edes kirjoittaa tästä, koska tää juttu jäi ahdistamaan aika reippaasti. Sitten kuitenkin päädyin siihen, että parempihan se on näitäkin asioita nostaa esille: jos asioista ei puhuta, ei voida myöskään toimia.

Viime aikoina koirien myrkytyssyötit ovat olleet valitettavan paljon pinnalla: media tuntuu tursuavan varoituksia myrkkylihapullista, neuloja sisältävistä makkaranpaloista ja rotanmyrkkysyöteistä. Voitte siis kuvitella millaista on liikkua lähimetsissä koiran kanssa, jolle ruoka on elämän tärkein ja kiinnostavin asia maailmassa. Ja valitettavasti meidänkin lenkin varrelle osui epämääräinen makkaranpala, jonka Varpu ehti nielaista ennen kuin ehdin napata sen siltä pois. Voitte varmasti uskoa, että siitä seurasi ihan älytön paniikki. Itku kurkussa ryntäsin Varpun kanssa kotiin, soitin eläinlääkäriin ja yritin ensin oksennuttaa Varpua suolalla. Soitin siinä välissä miekkoselle ja hän sanoi että lähtee ajamaan töistä, jos Varpu ei oksennakaan. No eipä oksentanut.

Seuraava askel oli siis päästä lääkäriin, mutta se ei ollut niin helppoa kuin luulisi: lähes jokaisessa paikassa oli ruuhkaa, mutta viimein päästiin päivystyksen kautta eläinlääkärin pakeille. Ei siis kuin koira autoon ja kohti keskustaa, jossa päivystävä asema oli. Matka ei kestänyt kuin kymmenen minuuttia, mutta se tuntui paljon pidemmältä. Samalla oli myös huoli siitä, että kohta makkaranpalan syömisestä olisi kulunut tunti, eikä silloin oksennuttaminen välttämättä enää auttaisi.

Pääsimme onneksi nopeasti vastaanotolle ja Varpu oksennutettiin lääkkeellisesti. Makkaranpala tuli onneksi ulos ja vielä parempi uutinen oli, ettei siinä näkynyt mitään epäilyttävää. Niinpä me päästiin kotiin, Varpu söi hieman vesimelonia ja meni tyytyväisenä (ja väsyneenä) pöydän alle nukkumaan. Kävin vielä tonkimassa sitä metsäpolun viertä, josta makkaranpala oli löytynyt, enkä onneksi löytänyt sieltä sen enempää mitään. Loppu hyvin kaikki hyvin siis.

Vaikka meidän tarinalla oli onnellinen loppu, niin valitettavasti kaikkien kohdalla se ei mene niin. Nää tapaukset saakin mut aina pohtimaan uudelleen ja uudelleen näiden myrkyttäjätyyppien ajatuksenjuoksua: mitä he siitä saavat, että jonkun rakas perheenjäsen saa myrkytyksen ja pahimmassa tapauksessa kuolee siihen. Perheelle jää suuri suru, mutta mitä sille myrkyttäjälle jää? Ajatus siitä, että nytpähän tässä maailmassa on yksi pihoille paskoja ja räksyttäjä vähemmän? Jos tosiaan näin on, niin siinä on aika laiha ilo toisen suruun verrattuna. Oon siis totta kai sitä mieltä, että kakat kuuluu kerätä, eikä ulkona haukuta minuutteja putkeen tai hiljaisuuden aikana. Silti se on aika kumma, että joku vetää hernepellollisen niin syvälle sierainten uumeniin, että alkaa kylvää niitä hemmetin myrkkysyöttejä pusikkoihin, kun helpommalla pääsisi, jos nätisti kävisi sanomassa niistä asioista jotka häiritsee. Varmasti niin päästäisiin yhteisymmärrykseen. Ja karu fakta syöttien sirottelijoille on vieläpä se, etteivät koirat tästä maailmasta noin vain lopu. Ehkäpä siis se puhuminen olis huomattavasti parempi ja kauaskantoisempi vaihtoehto.

Mutta miten me jatkettiin tän episodin jälkeen? Hankittiinko Varpulle kuonokoppa ja kierretäänkö nykyään metsäpolut kaukaa? Ehei. Samalla tavalla me eletään kuin aiemminkin ja tietysti jatketaan jätä-käskyn hiomista sekä katsotaan entistä tarkemmin, mitä sieltä tienvarresta löytyy. Faktahan se on, ettei tuota koiraa voi pumpulissa kasvattaa ja suojella hulluna jokaiselta mahdolliselta ja mahdottomalta vaaralta. Varpun kasvattajankin kanssa tuli tästä jutusta tietysti paljon juteltua ja hän nuo sanat mulle sanoikin. Lisäksi mun äitipuoli eläinlääkärinä totesi, ettei hänelle ole näiden yli kymmenen vuoden aikana ole ollut yhtäkään myrkytystapausta eli nää on onneksi harvinaisempia kuin somessa annetaan ymmärtää.  Mutta näillä siis mennään ja luotetaan siihen, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin järkeviä ja hyväsydämisiä tyyppejä. Niin ainakin haluan uskoa.

Millaisia ajatuksia myrkkysyöttitapaukset sussa herättää?

Pohjamudista omille jaloilleen

Shortsit: Bershka//paita: kirppari

Tuossa kuvassa mulla on itsevarma ja hyvä olo. Olen tyytyväinen hiuksiin, meikkiin ja vaatteisiin. Etenkin tuohon skottiruutuviritelmään, joka näyttää edestä aivan hameelta, mutta tadaa ne ovatkin shortsit. Mielessä on vielä edelliseltäkin päivältä kivoja muistoja, koska meillä oli silloin äiti-tytär -reissu Tallinnaan. Lisäksi tuossa on vielä hauskoja suunnitelmia loppuviikoksi, koska meidän Lilja tuli samaa matkaa mun kanssa Jyväskylään. Oli kyllä ihanaa saada sisko välillä tänne päin, kun yleensä mää oon se, joka menee perheen luokse. Mulla itsevarmuus kumpuaakin selvästi perheen tuesta ja sillä on ollut kyllä suuri merkitys kun muistelee niitä aikoja, jolloin olin varsinainen ovimatto.

 

Mulla ei siis todellakaan ole ollut aina hyvä itsetunto, itsevarmuudesta puhumattakaan. Kotonta olen tietysti saanut hyvät eväät, koska meitä on aina tuettu ja kannustettu, enkä olisi voinut toivoa enempää. Uskonkin, että perheellä on suuri merkitys mun itsetunnon paikkailussa: jos mua ei olisi koskaan kannustettu ja kehuttu samalla tavalla, tuskin olisin pystynyt rakentamaan itsetuntoa edes tälle tasolle kuin nyt. 

Mutta mistä se alamäki sitten lähti? Vastausta ei tarvitse kauaa miettiä, sillä päädyin kolmannella luokalla koulukiusatuksi, siis tilanteeseen, johon en ollut koskaan aiemmin joutunut. Yht'äkkiä sainkin kuulla olevani outo ja jäin joka välitunti yksin. Sama homma jatkui ihan sinne lukioon asti: monta vuotta siis. Vähitellen mulle kävi niin kuin Muumien Ninnille: haalistuin ja haalistuin, kunnes lopulta halusin vain olla näkymätön. 

Huonon itsetunnon takia minusta tuli myötäilijä, joka ei osannut sanoa vastaan (paitsi kotona, onneksi), kertoa omista mielipiteistään ja lisäksi uskoin, että kaikki oli aina mun vika. Ihan sama, vaikka en olisi edes tehnyt mitään väärää, sain kuitenkin aina käännettyä asiat niin, uskoin kaiken olevan mun syytä. Enkä edes uskaltanut suuttua. Tämä korostui varsinkin eräässä entisessä parisuhteessa, jossa jouduin aina ottamaan syyt niskoilleni. Olin varsinainen ovimatto, joka alistui toisten tahtoon tuon tuostakin ajatellen, ettei mulla ole mitään väliä. 

Ratkaisevin juttu mun kohdalla oli päästä eroon sellaisista kuvioista, jotka söivät itsetuntoa. Vasta sitten pystyin huomaamaan ne kolhut, joita pitäisi lähteä korjaamaan. Ja niitähän riitti: oli ylikiltteyttä, jopa jonkinlaista traumaa, epävarmuutta itsestä ja syyllisyyskompleksi. Sanomattakin on  selvää, että näiden asioiden korjailu ei tapahtunut mitenkään salamannopeasti tai täysin omin voimin. Kävin terapiassa ja ennen kaikkea mulla oli apuna ja tukena myös perhe, miekkonen ja ihania ystäviä. Ilman heitä tuskin olisin saanut rakennettua itsetuntoa takaisin samalla tavalla. 

Tällä hetkellä koen, että olen noussut pohjamudista polvilleni ja siitä tukevaan kyykkyyn. Vielä pitäisi ponnistaa ylös seisaalleen. Tiedän että siihen menee vielä aikaa, mutta olen jo tosi onnellinen kaikesta siitä, mitä olen tähän mennessä saavuttanut: osaan sanoa vastaan, en ota enää niin helposti syitä niskoilleni ja ennen kaikkea mulle on tullut itsevarmuutta ja tunne siitä että hei, mähän olenkin oikeastaan ihan hyvä tyyppi. Vielä on kuitenkin töitä tehtävänä, mutta eipä siinä: on ihanaa tarttua uusiin haasteisiin.

Ja ai niin! Ehkä mun pitäis vähän selittää tota biisivalintaa: pari päivää sitten kirjoittelin postausta ja kuuntelin Mokoman yhtä albumia, joka oli jäänyt silloin ilmestymisensä aikoihin vähemmälle huomiolle. Sitten tän biisin pärähtäessä soimaan, mun oli pakko lopettaa hetkeksi kirjoittaminen ja jäädä ihan kunnolla kuuntelemaan niitä sanoja ja voi kuinka tsemppaavilta ne tuntui! Siinä oli just niitä fiiliksiä, joita olen itsekin käynyt läpi ja samalla se antaa hyvän päämäärän, jota kohti pyrin. Vielä jonain päivänä nousen sieltä hemmetin kyykystä omille jaloilleni ja sillä sipuli!

Sammaltakki ja sammaleinen tulevaisuus

Pari postausta takaperin puhuin toisestakin vaatekappaleesta, jonka olin ensin tyrmännyt täysin, mutta muuttanut mieltäni ja ostanut sen kuitenkin. Tadaa: tässä on siis uusin takinkääntötemppu eli vihreä tekoturkistakki eli sammaltakki. Olin viime lauantaina serkun kanssa kahvilla ja käytiin siinä samalla koluamassa viimeiset alet läpi, koska hei, kaikki alennetut vaatteet olivat Ginassa vain sen viisi erkkiä, joten pakkohan sinne oli mennä. Ja tässä lopputulos:

Takki: Gina Tricot//toppi: Vero Moda//housut: Stradivarius//kengät: Kenkämarski

Tuo takki on mukavan lämmin päällä ja aivan ihanan pehmeä! Sitä tulee varmasti käytettyä paljonkin nyt syksyn tullessa, mutta kaikkialla muualla paitsi kotona siis: Varpu nimittäin tykkää myös mun sammaltakista, mutta toisin kuin mää näen sen vaatteena, Varpun mielestä se on maailman paras purulelu. Niinpä taitaa sammaltakin paikka olla siellä missä sammaleenkin: ulkona.

Sammal muistuttaa mua myös kovaa vauhtia lähestyvästä syksystä, joka puolestaan tuo mieleen myös viimeisen opiskeluvuoden alkamisen. Nyt olisi aika aloitella gradua ja suorittaa puuttuvat kurssit, joita ei tosin onneksi ole paljoa. Ja se siitä. Ajatella, kohta tää opiskelijaelämä on ohi ja olen valmis työskentelemään opettajana. Ja sitten voinkin alkaa suuntaamaan kohti niitä muitakin suuria unelmia eli naimisiinmenoa ja perheen perustamista. Mun tulevaisuuden haaveet meneekin just vähän siihen perus mies, lapset, koira, omakotitalo ja Volvo Lada. Ja siihen lisänä pari vuohta tai lammasta. Tästä koko yhtälöstä onkin jo mies ja koira, mutta sit valmistumisen ja työllistymisen jälkeen olis vihdoin sopiva aika alkaa toteuttaa myös näitä muita unelmia.

Näitä omia tulevaisuudenhaaveita maalaillessa olen välillä törmännyt mielipiteisiin, että tollanenhan on ihan helvetin tylsä tavoittelunkohde ja että eikö elämällään pitäisi tehdä enemmän: tulisi matkustella, hankkia ehkä toinen koulutus, edetä uralla jne.. Vierivä kivi ei sammaloidu. Mää en kuitenkaan taas näe noita asioita sellaisina, joihin mää haluaisin tähdätä. Ei niissä siis tosiaankaan mitään vikaa ole tietenkään, ne ei vaan tunnu omilta. Samalla tavalla, kun jollekin toiselle taas ajatus lapsista, omakotitalosta ja koirasta tuntuu vieraalta. Silti mulla on ollut välillä pientä kriiseilyä näiden asioiden kanssa, koska saattaahan se näyttää joidenkin silmiin elämän hukkaan heittämiseltä. Vihdoin oon kuitenkin alkanut tajuta, että jos mun haavetulevaisuus ei kuulosta omasta mielestä elämän tuhlaamiselta, niin silloin se ei myöskään sitä ole. Saattaahan mun elämä näyttää joidenkin mielestä sammaloitumiselta, mutta niin pitkään kun itse oon tyytyväinen omiin valintoihin, niin voin sit sammaloitua ihan rauhassa hyvällä omallatunnolla.

Oikeastaan "vierivä kivi ei sammaloidu" tarkoittaa eri kulttuureissa ei asioita. Me ollaan totuttu siihen tulkintaan, että pitäis pysyä liikkeessä, mutta joissain toisessa kulttuurissa ajatellaan, että jos ei ikinä pysähdy, niin mitään pysyvää tai pitkäaikaista ei ehdi kertyä. Tää on mun mielestä hyvä esimerkki siitä, kuinka jokainen tekee elämästään oman näköisensä. Toiselle sammal on kauhistus, toiselle ihastus. Ja niin sen pitää mennäkin.

Saatiinpa sammalleesta nyt syvällistä pölinää aikaan, huh. Mutta samalla tuli höpöteltyä myös niitä asioita, joita on tullut lähiaikoina pohdittua aika paljon ja samalla pääsin näyttämään meikäläisen taitoja aasinsiltojen rakentajana. Mikälie karjalaisista juurista kajahtava juttu sekin. :D

Onko sulle elämän sammaloituminen kauhistus vai ihastus? Millainen tulevaisuus olis just sulle unelma?

Suostumus2018 - hiljaisuus ei ole myöntymisen merkki

Raiskauslainsäädäntö nähdään usein yhtenä suurena epäkohtana Suomen lakikiemuroissa: tekijä tuntuu pääsevän kuin koira veräjästä, mikäli väkivaltaa tai sen uhkaa ei ole ollut. Kuulostaa aika rajulta: tuntuu, ettei tuon määritelmän mukaan seksuaalista väkivaltaa ei pidetä väkivaltana ja lisäksi tekijälle ei tule juuri mitään seuraksia, mutta uhri joutuu taistelemaan traumojensa kanssa monen monituista vuotta käyden läpi tapahtumia uudestaan ja uudestaan ensin enemmän, sitten vähemmän, unohtamatta siltikään. Mun mielestä Bosnian sodassa seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneet naiset kuvailivat hyvin tämän: he ovat ikään kuin teekuppeja, jotka on heitetty maahan, mutta korjattu uudelleen: näyttävät kaukaa katsottuna ehjiltä, mutta säröjen kohdat ovat edelleen näkyvissä, kun tarkemmin katsoo.

Raiskauslainsäädännön epäkohdat eivät onneksi ole kuitenkaan jääneet vain keskusteluihin, vaan nyt asialle halutaan oikeasti tehdä jotain: halutaan muuttaa raiskauksen määritelmä väkivaltaperusteisesta suostumusperusteiseksi. Nimikin kertoo paljon sisällöstä: Suostumus2018. Se on juuri sitä, mitä kohti pitäisi pyrkiä: ei tarkoittaa ei, eikä hiljaisuuskaan ole myöntymisen merkki. Näin monet jo varmasti ajattelevat, mutta vielä pitäisi saada isot pyörätkin mukaan ja juuri siksi on tämä kansalaisaloite ja sitä tukeva kampanja.

Luulisi että lähestulkoon kaikki kannattaisivat tätä aloitetta, mutta valitettavasti soraääniäkin on: pelätään, että tekaistuja raiskaustapauksia tulisi enemmän. Tälle väitteellä tuskin on todellisuuspohjaa: on tehty tutkimus, että vain prosentti pari kaikista ilmoituksista on aiheettomia. Se ei ole riittävä syy olla kirjoittamatta aloitetta, jos kerta 98-99 prosenttia ilmoituksista on tehty aiheesta ja lisäksi on lukemattomia tapauksia, joissa ilmoitusta ei edes ole tehty. Uskoisin, että syyt ovat juuri niitä, ettei uskota näytön riittävän ja vaatiihan koko oikeusprosessi ihan älyttömiä voimia ja jaksamista, mitä tuskin kovin monella traumasta kärsivillä on. 

Toinen kapula rattaissa on vielä surullisempi. Vauva.fi:n keskustelussa nimittäin pokkana todetaan, että kampanjan johdosta miehet joutuvat surkeaan asemaan, jossa heidän tulisi osata tulkita sokeasti naisen halukkuutta. Tämä on tosi surullinen tulkinta kansalaisaloitteesta, koska eihän se siihen johda: kyllähän jokainen ymmärtää sanan "ei" ja huomaa jos toinen on aivan lamaantunut ja peloissaan. 

Mikäli tulevaisuudessa voitaisiin luottaa siihen, että oikeus toteutuu, Suostumus2018 -kansalaisaloitteen tulee saada 50 000 allekirjoitusta. Tällä hetkellä kannatus on jumahtanut sinne puolenvälin tuntumaan, joten nyt olisi tärkeää saada niitä kirjoituksia lisää. Näytetään, että oikeus toimii samalla tavalla myös yhteiskunnan, ei vain keskustelujen tasolla. Hypätkää siis tälle sivulle ja laittakaa nimi alle. Moni nainen arvostaisi sitä. Myös minä.

Raiskatuksi joutuminen ei ole koskaan uhrin vika ja se linja pitäisi näkyä myös laissa.

Tšekkipiirretyn karkulainen

Välillä ne omat vaateostokset jaksaa yllättää: ensin kulkee rekin ohi katsellen jotain vaatetta ja samalla ajattelee että huh, tota en ainakaan osta. Sitten tallustaa siitä ohi uudestaan ja onkin jo sitä mieltä, että kaikessa erikoisuudessaan se onkin ihan hieno, ja ehkä ihan sovituksenkin arvoinen. Loppujen lopuksi tulee lähdettyä kaupasta mukanaan vaatekappale, jota ei ensin aikonut todellakaan ostaa. Tämä samainen tarina on toistunut mun kohdalla esimerkiksi näiden housujen kanssa, joista tuli ihan mun lempparit:

 Housut: Stradivarius//toppi: ?//kengät: H&M

Nämä punavalkoruudulliset sikarihousut tarttuivat siis Tallinnan alemyynneistä ja toivat mulle aluksi mieleen tšekkiläiset piirretyt kuosinsa ja värikkyytensä takia. Mutta ehkä juuri myös sen perusteella päädyin ostamaan ne, koska olen alkanut omassa pukeutumisessa suosia enemmän värejä ja vähän leikkisyyttäkin. Välillä naureskelen omalle lookille, kuinka teinigootista onkin tullut joku Punahilkka in real life. Ja tosiasiassa tää tuskin on ainoa mun kaapista löytyvä vaatekappale, joka tuo mieleen tšekkipiirretyt.

 Nää housut on vielä siihenkin kivaa vaihtelua, että IBS:n ja sen aiheuttaman vatsan turpoamisen takia mun on ollut aiemmin hankala pitää korkeavyötäröisiä housuja, mutta nyt siihenkin on tullut muutos: housujen pitää vain olla tarpeeksi joustavat, niin johan kelpaa. Oon tästä niin iloinen, koska mulla on jäänyt monet kivat housut ostamatta just IBS-turvotuksen takia. Ihanaa kun nyt on tääkin ongelma ratkaistu!

 Mulla ei siis nää ylläriostokset ole mitenkään kauheen harvinaisia, koska just eilen yllätin taas itseni alemyynneissä, mutta siitä lisää ens viikolla. Oikeastaan voisin koota kokonaisen postauksen näistä mun takinkäännöistä. :D

Mitä mieltä te ootte näistä pöksyistä? Ja ennen kaikkea: miten te ootte yllättäny itsenne shoppaillessa?

Burgerit ei meikkaa

Ei meikkiä, laittamattomat hiukset tai parhaimmassakin tapauksessa pelkkä niskaponnari, verkkarit ja riippuva villapaita. Tässäpä se asperger-naisen kuva, joka tulee valitettavan monelle ensimmäisenä mieleen. Toisin sanoen jos olet burgeri, niin heijastat myös ulkoisesti tasan sitä, mitä Aspergerista muutenkin ajatellaan: siis sosiaalisesti kömpelöä erakkoa. Ehkä vähän kapeaa, eikö?

Paita: BikBok//hame: Bershka//sukkikset: H&M//kengät: Din Sko

On titetenkin totta, että myös aspergereiden joukossa on niitäkin, jotka eivät paljoa laittautumisesta piittaa, eikä siinä tietenkään ole mitään vikaa. Porukan pitäisi kuitenkin avata silmät myös muullekin: monet aspergerit rakastavat laittautua, suunnitella asukokonaisuuksia ja meikkailla. Ja näinhän se on ihmisillä yleensäkin: toiset tykkäävät laittautua enemmän, toiset vähemmän. Miksei siis kirjolaisistakin voitaisi ajatella näin? Yksilöitä mekin ollaan.

 Omalla kohdalla on välillä käynyt niin, että ihmetellään asukokonaisuutta ja meikkimäärää siksi, koska olen kirjolla. Tietysti kehuja vaikkapa asusta tai hiuksista on aina mukava saada, mutta toisaalta mietityttää ponnistavatko ne siitä, että olen ylittänyt jonkun burgereiden laittautumisrajan. Näitä ajatuksia vahvistaa Asoergerin mainitseminen siinä lomassa: ihmetellään sitä, että syndroomasta huolimatta meikkaan ja valitsen vaatteet huolella. Tiedän ettei sitä tietenkään tarkoiteta pahalla, mutta niistä sanoista heijastuu monien ihmisten kuva Asperger-naisista. Ja siihen kuvaan en halua kuulua tai tulla liitetyksi. Enhän mää mikään syndrooma ole, vaan oma itseni.

Haluun kuitenkin uskoa, että myös nämä kuvat muuttuu ajan myötä ja että joskus aspergerit nähtäisiin ihan yhtä kirjavana joukkona kuin ketkä tahansa muutkin. Ja vaikka tämä aika ei valitettavasti ole vielä käsillä, niin pää pystyssä jatketaan oman tyylin kanssa silti: eilenkin laitoin kunnon hulmuhihaisen paidan, kynähameen sekä pitsisukkikset ja lähdin kaverin kanssa satamaan ravintolalaivan terdelle nauttimaan viimeisistä kesäpäivistä. Täydessä tällingissä.

Linkkaa blogisi

Kun tupsahdin blogimaailmaan takaisin, huomasin että tosi moni meikäläisen seurailema bloggaaja oli lopetellut postaamisen ja enää vain muutama kirjoitteli aktiivisesti. Nyt siis olisi etsinnässä uusia blogeja luettavaksi! Mää en halua lätkäistä mitään tiukkoja kriteerejä, mutta joitain muuta kaino vieno toive olis kyllä. En kyl tosin halua olla niidenkään suhteen ehdoton, koska eihän sitä voi koskaan tietää, vaikka just näiden toiveiden ulkopuolelta löytyis joku aivan mahtava blogi. Ja olis tosi sääli, jos sellainen jäisi huomaamatta.

Mutta ne toiveet olis tässä:

→ Mielellään lifestylea, mutta toki muutakin saa heitellä.

→ Kuvia saa ilman muuta olla reippaastikin, mutta myös tekstiä pittää olla!

→ Olis ihanaa, jos arjesta kerrottaisiin just sellaisena kuin se on: sekä niistä hyvistä, mutta myös huonoistakin päivistä.

→ Aitoutta ei voi olla koskaan liikaa, jota sitä olis hienoa löytää!

Ei kai tässä ole nyt sen enempää toiveita. Annan teille aikalailla vapaat kädet! Viisi blogia pääsee tarkempaan esittelyyn, mutta tämäkään ei ole mikään ehdoton juttu. Laittakaa kommentteihin linkin lisäksi joku pieni esittely blogista ja koska mää oon kunnon nimi- ja tarinafriikki, niin kertokaa myös tarina blogin nimen taustalla. Niitä olis ihana kuulla! Ja sanokaahan kanssa saako blogin banneria käyttää esittelyssä.

Aikaa linkkailla on 19.8. asti. Oottelen täällä jo innolla uutta lukemista!

Kun bloggaaja tapasi toisen bloggaajan

Tultiin eilen Espoon reissulta kotiin ja nyt on hyvä hetki vihdoin istahtaa hetkeksi, postata ja kuunnella samalla uusinta Mokomaa, kun en ole siihenkään ehtinyt vielä kauheasti tutustua (ja hyvältähän tuo kyl kuulostaa). Mullakin alkoi siis vihdoin loma viimeisen esseen palauttamisen myötä, joten sitä suuremmalla syyllä ehdin nyt postailla enemmän ja käytiin miekkosen ja Varpusen kanssa pyörähtämässä Espoossakin, koska sinnehän oli vaikka mitä asiaa. Sunnuntaina oli mun kummitädin tytön rippijuhlat ja koska miekkonen on nyt myös lomalla, jäätiin Espooseen pariksi päiväksi. Siinä sit käytiin moikaamassa Varpun kasvattajaa ja ehdittiin olla rauhassa meikäläisen perheen kanssa (en kyl vaan tiedä sopiiko sana rauha millään tavalla yhteen meidän perheen vilkkaan meiningin kanssa. :D)

Kuvat: Siiri Kiviharju

 Toppi: H&M//housut: Stradivarius//kengät: Kookenkä

Tällä reissulla pääsin myös vihdoin tutustumaan toiseen bloggaajaan. Oon tosi pitkään ajatellut, että olis huippua tavata muita bloggaajia, koska välillä tää kirjoittelu, kuvien ottaminen ja kaikki blogimaailmaan liittyvä on vähän yksinäistä touhua. Ja sitäpaitsi sanonta, ettei kavereita voi koskaan olla liikaa, on niin paikkansa pitävä, joten eiköhän sitä kaveripiiriä kannata alkaa kasvattaa myös blogimaailman puolelle.

Tapasin siis Siirin, joka kirjoittaa Siiri Kiviharju -nimistä blogia (käykäähän vilkaisemassa!). Ollaan molemmat luettu toistemme blogeja ja kommentoitu postauksia vaikka kuinka kauan ja nyt sitten tavattiin. Oli kyllä tosi hauskaa ja oli ihanaa jakaa kokemuksia siitä, kuinka oma mies toimii asukuvaajana, millaisia postauksia on tullut kirjoitettua ja mistä niihin on saanut ideoita sekä siitä, miten blogia aikoo kehittää ja millaisia tavoiteita on. Oli tosi hauska huomata, kuinka samanlaisia fiiliksiä toisella bloggaajalla on!  Muutamia asukuviakin tuli räpsittyä ja tässä niitä nyt olis tätä postausta kuvittamassa. Kiitos Siirille vielä onnistuneista kuvista!

Suosittelen ehdottomasti kaikille muillekin, että laittakaa rohkeasti viestiä toisille bloggaajille ja tutustukaa! On ihanaa päästä jakamaan kokemuksia ja ideoita blogien suhteen. Sekä ennen kaikkea tutustua ja saada uusia ystäviä.

Miten siellä, tunteeko porukka muita bloggaajia ja miten ootte tutustunu?

Teini-Eltsu vs. Eltsu 26 wee

Eräänä kauniina päivänä (ja niitähän heinäkuussa riitti) aloin miettiä kuinka paljon mun ajatukset ja suunnitelmat ovat olleet muutoksen pyörteissä. Tosi monet asiat ovat toisin, kun vertaa sinne kymmenen, kahdeksan tai ihan kuudenkin vuoden taakse. Oikeastaan niitä juttuja tuli mieleen sen verran, että niistä saa koottua kunnon postauksen, joten päästetään taas teini-Eltsu ajatuksineen vierailemaan blogiin (täältä löytyypi lisää) ja katsotaan, miten on mietteet muuttunu, kuvien kanssa totta kai!

Tulevaisuuden unelma-ammatti

Eltsu 16 wee: Ehdottomasti kääntäjä tai graafinen suunnittelija.

Eltsu 26 wee: Kaiken tän välillä suunnitelmat ehti muuttua vaikka kuinka monta kertaa: välivuoden alussa halusin kirjastonhoitajaksi, fuksivuonna saamelaiskielten tutkijaksi, sitten taas kääntäjäksi, mutta vähitellen se oikea polku on alkanut löytyä: mää haluan opettaa maahanmuuttajille suomea. Se tuntuu just sellaiselta alalta, jossa saan käyttää mun vahvuuksia. En olisi uskonut silloin 16-vuotiaana, että opettaja vois olla se mun valinta.

Perhe?

Eltsu 16 wee: Ei lapsia missään vaiheessa. Naimisiin olis kuitenkin kiva päästä.

Eltsu 26 wee: Ainakin kaksi lasta, mielellään kolme. Mää kuulun just niihin "Kyllä se mieli muuttuu" -tapauksiin ja muistankin joskus parikymppisenä ajatelleeni, että kyllä se yksi lapsi olis kiva, mutta nyt lukumääräkin on kasvanut. :D Ja tällä nyt en tietenkään tarkoita, että kaikille kävis näin ja on toki niitäkin jotka seisovat päätöksensä takana vielä aikuisenakin. 

 

  Tyyli

Eltsu 17 wee: mustaa, mustaa, mustaa ja goottityyliä tyllihameineen, renksuhousuineen ja korsetteineen.

Eltsu 26 wee: Kyllähän se hevi vielä vaatteissa näkyy mustan suosimisena, mutta nykyään on tullut värejäkin mukaan ja myös sellaista omaa tyyliä. Toisaalta välillä tuntuu, että muistutan pukeutumisen puolesta jotain tsekkiläisestä animaatiosta karannutta hahmoa, kuten tulevassa postauksessa saadaan nähdä. 

Sisustus

Eltsu 18 wee: Mahdollisimman goottia, mustaa ja ehkä vähän punaista. Mutta ei missään nimessä mitään muita värejä. Seinillä pitää olla paljon kortteja ja tauluja.

Eltsu 26 wee: Kortit ja taulut on kyllä pysyny sisustuksessa mukana! Mutta muuten ääni kellossa on vähän muuttunut. Suosin kyllä edelleenkin aika paljon mustaa, valkoista ja harmaata, mutta värejäkin on hillitysti mukana. Tykkään koristella kämppää, mut siinäkin yritän olla tarkka, ettei näytä ihan täyteen ahdetulta ja sotkuiselta. Mun seuraava haave olis hankkia hyllyyn samovaari maatuskojen kaveriksi.

 

Meikki

Eltsu 20 wee: Pesukarhu. Oikeastaan vaan kajaalia ja mustaa luomiväriä.

Eltsu 26 wee: Rajauksia suosin edelleen, mutta vähän hillitympinä. Muuten taas käytän meikkiä enemmän kuin teininä: päivittäisessä käytössä on ripsaria, kulmageeliä, poskipunaa ja välillä sit myös huulikiiltoa tai -punaa. 

Kotikaupunki

Eltsu 20 wee: Ei muuttoa pk-seudun ulkopuolelle missään nimessä, ei edes opiskeluiden perässä. 

Eltsu 26 wee: Surullisia uutisia sulle teini-Eltsu: Jyvääskylään tuut päätymään kuitenkin! :D Ja eikä siinä, vaikka mulla oli silloin teininä noin voimakas mielipide, en silti koskaan oikein tuntenut kuuluvani pk-seudulle. Jyväskylä on mulle just hyvä kaikin puolin. 

Hiukset

Eltsu 16-20 wee: Mustat, mustat punaisilla raidoilla (tää oli kyl pahin), ruskeat, tummanruskeat, ruskeat punaisella liukuvärjäyksellä... siinä tais olla kaikki. Ainakin toivottavasti :D

Elstu 26 wee: Vaaleanruskeat raidat ja pohjana oma tummanruskea, vähän punaiseen taittava väri. Tää idea syntyi vähän vahnigossa, kun värjäsin hiukset punaisesta takaisin ruskeiksi loppukeväästä ja tosi lämmin kesä haalisti ne tällaisiksi. Siitä olikin sit helppo lähteä vaan pitämään tätä yllä. Ihanan vaivatonta ja hiuksetkin kiittää!

Viiden vuoden päästä?

Eltsu 20 wee: Opiskelut kirjastonhoitajaksi olis loppusuoralla. Koti edelleen pk-seudulla ja koiriakin löytyisi kaksi.

Eltsu 26 wee: Eipä parikymppisenä kaavailtu elämä mennyt ihan suunnitelmien mukaan: koiria tosiaan löytyy, mutta yhden kappaleen verran. Opiskelut ohjautui vähän muualle kuin silloin oli tarkoitus ja samoin kaupunki ehti muuttua myös. Mutta mitä suunnitelmia mulla on tällä hetkellä viiden vuoden päähän? No, ensinnäkin haluaisin olla silloin äiti, opettaa suomea maahanmuuttajille, olla onnellisesti naimisissa ja ehkä meillä olis myös toinen koira Varpun kaverina. Katsotaan siis mitä tapahtuu. 

Miten sun elämä ja ajatukset on muuttunu vuosien aikana? Mikä yllätti eniten? Olis kiva kuulla myös teidän tarinoita!