Suuren suuri askel

Mulla on ollut (taas) blogin puolella melkoista hiljaiseloa, mutta tänään oli viimein sellainen hyvä hetki tupsahtaa tänne tän kaiken keskellä. Elämä on siis ollut aikamoista haipakkaa, että välillä on ollut jopa vähän vaikeaa pysyä vauhdissa mukana. Arkeen on mahtunut siis remonttipohdintoja, koska rintamamiestalohan ei ole ikinä valmis ja lisäksi onhan tällä tönöllä ikääkin jo yli 60 vuotta. Ei siis ihme, että remppaa kaivataan. Tässä olisi tarkoitus siis rempata kylppäri aivan uuteen uskoon, siivota alapohja ja sitten siitä pikkuhiljaa alkaa vaihtamaan seiniin eristeitä. Miekkonen on onneksi tosi taitava tällaisissa, joten hän on päättänyt tehdä kaiken itse (mää en kuulemma saa osallistua :D), paitsi että kylppärin tekee tietysti ihan joku asiaan eriskoistunut ammattilainen, kun niitähän ei mun ymmärtääkseni saa edes alkaa itse remppailemaan.

Mutta siis remonttihommat menee sinne ensi vuoden puolelle, mutta sehän ei ole estänyt mua silti katselemasta erilaisia kaakelivaihtoehtoja ja -värejä. Haaveena olis yhdistää sellainen vanha, slaavikulttuureista tuttu sininen haaleampana versiona ja sit siihen vähän jotain metallinsävyä, mutta katellaan sitten lähempänä, mihin päädytään.

Arkea on värittänyt totta kai myös gradu, jonka kanssa on alkanut mennä paremmin. Nyt on teoriaosio melkein valmis eli ne teoreettisemmat höpinät alkaa pikkuhiljaa jäädä taakse ja olen päässyt analyysin pariin. Sain ihan mielenkiintoisia tuloksia ja nyt sitten vaam kirjoittelen niitä vähitellen auki. Valmistuminen näyttäis olevan tällä aikataululla loka-marraskuussa.

Suurin syy tälle mun blogihiljaisuudelle on kuitenkin ihan jossain muualla: me ollaan miekkosen kanssa menossa naimisiin kahden ja puolen viikon päästä. Ja kyllä, tähänkin päätös syntyi melkoisen nopeasti. Niin monet sukulaiset ja tuttavat ilmoitti, että haluaa tulla tupareihin, joten päätettiin sit siinä samalla mennä naimisiin tässä meidän uljaan ranchin pihalla. Meillä on siis ollut nyt nelisen kuukautta aikaa suunnitella ja järjestää kaikki ja aikamoista kiitämistä tää onkin ollut. Ollaan kuitenkin tehty ja tehdään tosi paljon itse: esimerkiksi ruuat tulee meidän ja molempien kavreiden ja sukujen voimin ja esimerkiksi kortit tein itse. Onneksi meillä on myös juhlapaikka ja -puvut valmiina, kyllä, mulla on musta empiremallinen iltapuku, jonka ostin muutama vuosi sitten ainejärjestön vuosijuhliin. Lisäksi siiten tulee boleroksi valkopohjainen, venäläistyylinen ruusuhuivi. Polttaritkin ollaan jo juhlittu (omista enemmän ensi postauksessa) ja nyt alkaa olla loppusuora lähellä. Ensi viikolla käyn koekampauksessa ja värjäämässä hiuksia siinä samalla. Lisäksi pitää vielä tilata kakku ja hoitaa koristeet yms. Mutta höpöttelen näistäkin tarkemmin tässä viikonlopun aikana. Pysykäähän siis kuulolla muruset!

5+1 syytä, miksi autismitietoisuuden viikko on tärkeä

Autismitietoisuudelle ei ole omistettu vain yhtä päivää, vaan kokonainen viikko näin huhtikuun alkamisen kunniaksi (ja ehkä on vähän surkuhupaisaa siinä mielessä, että meikäläisen synttärit pamahti just tälle viikolle, no mut burgeri mikä burgeri). Yksi päivä ei siis riitä, vaan kokonaiset seitsemän on pyhitetty tiedon levittämiseen autismikirjoa koskien ja mikäs sen parempaa: näin sitä tietoa saadaan leviämään enemmän. Mää ja äiti vietettiin tän viikon kunniaksi vähän erilaista äiti-tytär-iltaa viime viikolla ja käytiin MTV3:n haastattelussa, joka julkaistiin tiistaina. Ja kas TÄSTÄ pääseepi tuon jutun lukemaan.

 Paita: Zara // housut: Stradivarius // kengät: saatu // ... ja koira: Kajaskiven kennel ;)

Sen sijaan, että keskityttäisiin tällä viikolla esittelemään erilaisia autismikirjoon kuuluvia oireita tai diagnooseja, mää haluisin tuoda enemmän esiin sitä, miksi tätä viikkoa on niin tärkeä viettää. Ja tässähän niitä syitä ropisee:

→ Esittelemällä pelkkiä oireita, annetaan kirjosta turhan yksipuolinen kuva. Mun mielestä onkin tärkeää, että useat kirjolla hengailevat ihmiset kertoisivat oman tarinansa: heidän kokemuksensa autismikirjosta.

→ Ennakkoluulot saavat kyytiä tiedon karttumisen myötä

 → Vaikka faktat ovat tosi tärkeitä, näissä asioissa kokemusta ei tulisi vähätellä. Lukemalla pelkät diagnoosikriteerit, tietää ehkä itse oireyhtymästä, mutta ei sitä kantavista ihmisistä. Kohdatkaa siis rohkeasti ja antakaa näiden ihmisten näyttää, mistä on kyse.

→ Ja siis tää viikkohan on ihan parasta aikaa kysyä ja kohdata ja olis ihanaa, jos ihan vaikka täällä blogin tai somen puolella ihmiset kysyis, jos jokin mietityttää.

→ Tää on se paras tilaisuus ja hetki näyttää, kuinka moninaista autismikirjo on: kyseessä on todellakin kirjo. Toivottavasti tällä viikolla kynnys alenisi mahdollisimman monella ja uskallettaisiin jakaa niitä omia näkemyksiä ja kokemuksia.

→ Koska autismikirjo on enemmän esillä, on paremmat mahdollisuudet löytää vertaistukea, rohkaistua kysymään ja jopa tuomaan omaa autimikirjoa esille. Ei siis pidä piilotella sellaista, mikä on joka tapauksessakin olemassa.

Kaikkea kirjavaa itse kunkin viikkoon!

Melkein kuin Strömsössä

Jokainenhan tietää Strömsön: kaikki menee putkeen ja helposti. Elämä ja ihanaa, siis ihan topklass. Useammin tulee omassa arjessa kiireen, hätiköimisen ja stressin keskellä käytettyä sanontaa "Ei menny niin kuin Strömsössä", mutta viime viikkojen aikana on ollut jotenkin strömsömäinen fiilis ja siihen on kaksi keskeistä syytä.

Ensimmäinen niistä on niinkin jännä, että me ostettiin talo, joka tuntui just eikä melkein meidän omalta. Me mietittiin muutama kuukausi sitten, että nyt saa vuokralla asuminen riittää ja alettiin katsella omakotitaloja. Siinä oli tietysti muutama mutka matkassa, koska mää oon opiskelija, enkä mää tienaa osa-aikatyöstäni sellaisia summia, että lainaa ainakaan mun tulojen perusteella heruisi mistään. Miekkonen on onneksi vakkariduunissa, joten se toi jo vähän toivoa siitä, että ehkä me saataisiin laina. Niinpä me alettiin täyttää hakemuksia, päästiin lainaneuvotteluihin ja saatiin myönteinen päätös. Tässä välissä olimme jo ehtineet käydä katsomassa yhtä ihanaa rintamamiestaloa muutaman kerran ja se oli kyllä just eikä melkein: talo itsessään oli melko pieni (65 neliötä), mutta siinä on rakennusoikeutta jäljellä, eikä me tähän alkuun mitään kovin isoja tiloja tarvita ja tontti taas on ihan älyttömän kokoinen ja siihen voi sit ottaa jossain vaiheessa kanoja ja lampaita! Viime viikolla sitten allekirjoitettiin kauppakirjat, tällä viikolla ollaan käyty maalaamassa ja tapetoimassa seiniä ja sit ens viikolla olis muutto. Mää oon niiiin innoissani!

Ihan Strömsö-ideaalia tää remppahomma ei oo kyl ollu, koska kärsivällisyys ei oo mun vahvimpia puolia, joten maalaamisen alkuteippailut ja muut tuntui kunnon ydinfysiikalta, kun maalarinteippi ei halunnut olla yhtään yhteistyössä. Lisäksi gradu ja opiskelut ylipäätään ovat pitäneet liiallisen strömssähtämisen riskin poissa. :D

Mutta siis tää talojuttu ei ole ainut ihana asia tässä lähiaikoina. Me nimittäin mentiin vähän päälle viikko sitten kihloihin samana päivänä kuin tehtiin talokaupat. Odotan jo innoissani, että saan aloittaa elämän uudessa kodissa ihanan miekkosen ja meidän huipun koiran kanssa. Kaikki on nyt vaan niin hyvin ja ihanasti!

Takinkääntötemput eli miten inhokista tuleekin ihana

Mulla on pari viimeistä vuotta ollut melkoista takinkääntöä vaatteiden kanssa. Ensin olen vannomalla vannonut, että hyi, en todellakaan osta mitään tuollaista! Mutta kas kummaa: jossain vaiheessa inhokkivaate löytää kuin löytääkin tiensä mun vaatekaappiin eli siitä tuleekin ihana! Ja näistähän löytyy esimerkkejä vaikka millä mitalla, tässä niistä vain pieni osa!

Keltainen

Tän piti olla väri, jota mun ei koskaan pitänyt käyttää, mutta toisin kävi! Muistan kuinka tuon topin ostaminen tuntui maailman vaikeimmalta päätökseltä ja pähkäilin sitä ihan loputtomiin asti. Onneksi Hilda kuitenkin puhui mut ympäri ja niinpä toppi lähti mukaan. Sittemmin keltaisesta on tullut jopa tosi jees väri ja sitä on alkanut kasaantua vaatekaappiin enemmän.

Lammassammaltakki

Tällasten ohi kuljeskelin kaupoilla useampaan otteeseen ja kauhistelin aina. Tää oli mun mielestä kunnon lammassammaltakki, jota mun ei koskaan pitänyt ostaa KUNNES: elokuussa oli alejen loppurysäys ja tää takki oli vain 5 erkkiä. Jotenkin mää olin vaan niin siedättynyt näille, että pienen pohdinnan jälkeen löysin itseni kassalta. Ja siis onhan tää takki ihanan pehmeä ja ennen kaikkea lämmin! Välillä siis lammassammaleena on hyvä olla. :D

Skottiruutu

Skottiruutuun mulla oli aika ristiriitainen suhtautuminen: toisaalta se oli oikeastaan jopa aika jees kuosi, kun miettii mun rakkautta folk metal -meninkiin, mutta toisaalta sen kanssa on aina riski, että kuosi näyttää turhan teiniltä. Viime kesänä Tallinnan reissulla mää kuitenkin uskallauduin ostamaan tän shortsiviritelmän, koska se oli ihanalla tavalla erikoinen olematta mitenkään teini. Eli just eikä melkein. Niinpä mun vaatekaappiin päätyi skottiruutua ensimmäistä kertaa melkein viidentoista vuoden jälkeen. 

Ruudulliset housut

Ehkä kuosilliset housut onkin olleet mulle se ehdoton nou nou, koska meneehän tuo skottiruutukin näiden kanssa vähän samaan kategoriaan. Nää pöksyt on muuten vieläpä ostettu samalta reissulta kuin tuo skottiruutuviritelmä. Ensin kävelin näiden ohi kauhistellen, että mitkä ihmeen tsekkianimaatiohousut noi oikeen on, mutta silti jotenkin olin yks kaks myöhemmin kassalla näiden kanssa. Ja onneksi, koska nää pöksyt on ollu aivan ihanat!

Valkoinen

 

Kyllä, joskus nuorempana valkoinen oli mulle ehdoton ei. Ennen kaikkea näin oli siksi, koska mulla oli silloin kunnon teinigoottivaihe. Toinen syy oli mun punapigmentti: pelkäsin, että valkoinen saa mun hiukset näyttämään entistä punaisemmilta. Myöhemmin ajatus sitten kuitenkin muuttui ja nykyään valkoista on jo jonkin verran vaatekaapissa. 

Kukkakuosi

Kukkaset oli myös liian kepeä kuosi mulle silloin joskus. Lisäksi pelkäsin niiden näyttävän turhan tätimäisiltä. Lähinnä mieleen tuli vain Hyacinth Bucket. Nyt olen kuitenkin huomannut, että kukkakuosikin voi sopia hyvin parikymppisillekin ja sitäkin on runsaasti erilaisia vaihtoehtoja, jotka kaikki eivät ole edes mitenkään kepeitä. Tää mekko oli löyty Riven Islandista Tukholmasta ja ihan rehellisesti sanottuna mun ensimmäinen kukkakuosivaate, ellei joitain lapsuuden mekkoja lasketa.

Tässä näitä nyt oli muutama kappale. Lisää olis vaikka kuinka paljon ja jossain vaiheessa varmaan kirjoittelenkin toisen postauksen näistä mun entististä inhokeista, joista tulikin aivan ihania. 

Onko sulle tapahtunut takinkääntötemppuja? Millainen inhokki onkin muuttunut ihanaksi?

Ihana, muutosten täytteinen ja upea 2018

Täällä taas! Marras- ja joulukuu olivat turhan hiljaisia blogin puolella ja pääsyyllinen sille on se yliopiston viimeinen ja ehdottomasti suurin haaste eli gradu. Sen parissa meni tiiviisti melkeinpä koko syksy ja varsinkin pari viime kuukautta, kun yritin saada kyselylomaketta kuntoon, luin teoriapohjaa ja vertaisaineistoa kuin heikkopäinen ja lisäksi joulukuussa pamahti vielä kaikenkarvainen joulustressi. Eli kunnon sillisalaattia siis. Nyt on kuitenkin taas aikaa ja gradunkin kanssa helpottaa, kun se on nyt saatu polkaistua kunnolla käyntiin.

Vaikka nyt on uusi vuosi ja uudet kujeet, haluan kuitenkin kääntää katseen vielä menneeseen. 2018 ei ollut nimittäin mikä tahansa vuosi muiden joukossa, vaan se toi tullessaan ihania asioita, muutoksia sekä unelmien tavoittelua ja, mikä parasta, niiden totetutumista.

Varpu
Yksi suurimpia ja parhaimpia asioita on tietysti Varpu, meidän ihana paimensukuinen lapinkoira. Mulla ja miekkosella on ollut koirahaaveita jo kauan (okei, mää olin haaveillut omasta paimensukuisesta kymmenen vuotta...) ja nyt aika oli vihdoin kypsä omalle koiralle. Sopivan kennelin ja pentueen etsinnän jälkeen löytyi Kajaskiven kennel, joka on kyllä just eikä melkein! Ja mikä parasta, kaikki meni niin kuin Strömsössä: pentuja syntyi tarpeeksi ja sieltä löytyi juuri meille sopiva, ihana, reipas riistanvärinen narttu. Varpu siis lähti meille sijoitukseen ja se on kyllä ihan huippu tyyppi: iloinen, tulee kaikkien kanssa juttuun ja oppii nopeasti. Ollaan siis saatu upea koira, josta voidaan olla ylpeitä!

Opeopinnot 
Varpun lisäksi myös mun toinen unelma toteutui: mut hyväksyttiin opeopintoihin, jotka on siis viralliselta nimeltään aikuiskoulututtajan pedagogiset eli tuttavien kesken apot. Pääsykoepäivä ei todellakaan lähtenyt ihan parhaista asetelmista: edellisenä päivänä mää, miekkonen ja pari meidän kaveria oltiin katsomassa Iron Maidenia Helsingissä. Ja vaikka me miekkosen kanssa mentiinkin suoraan keikan jälkeen meikäläisen vanhempien luokse nukkumaan, niin se ei kuitenkaan poistanut sitä surullista tosiasiaa, että seuraavana päivänä pitäisi herätä kuudelta, koska pääsykoe alkaisi yhdeltätoista. Ei siinä sit muu auttanut kuin yrittää nukkua matkalla ja suoriutua kokeesta niin hyvin kuin väsymyksen kanssa vain pystyy. Lisäksi mulle tuli kauhea kiire kokeeseen, vaikka oltiin perillä hyvissä ajoin ja astuin lähtöhötäkässä vielä Varpun juuri lorauttamaan lammikkoon. Siinä vaiheessa en kerennyt enää kuin vain huuhtaisemaan sukkahousuden kantaa ja kirmaamaan kohti Ruusupuistoa. Koe meni onneksi väsymyksestä huolimatta ihan hyvin, mutta ihanana yllätyksenä mulle kuitenkin tuli juhannuksen tienoilla tieto siitä, että mut on tosiaan hyväksytty apoihin. Ja voi sitä riemun määrää, itkin ja nauroin vain samaan aikaan!

Perjantai 
Kolmas huippujuttu viime vuodelta oli tietysti Perjantai. Ja se ei kyl ollut mikään basic-perjantai, vaan yksi ehkä mun elämän jännittävimpiä sekä upeimpia. Pyörähdin siis Tampereen TTT-klubilla höpöttämässä Aspergerista Ylen Perjantaissa. Automatka oli yhtä jännittämistä, mutta se alkoi hälventyä, kun päästiin miekkosen kanssa perille ja katosi silloin, kun aloin haastattelussa höpöttää. Mun on pakko vielä myöntää, että yksi parhaimpia juttuja tässä oli maskeeraajan tekemä meikki, on se vaan niin ihanaa, kun joku toinen meikkaa ja vieläpä taidolla! Tärkeintä oli totta kai tietysti kertoa Asperista se oma näkökulma ja levittää tietoisuutta tän syndroomaan kirjavuudesta. Tää oli kaiken kaikin puolin ihana kokemus, enkä voisi olla kiitollisempi kutsusta. ♥

2018 antoi paljon muutakin näiden juttujen lisäksi: yhdessäoloa perheen ja ystävien kanssa, ihanan ja lämpöisen kesän sekä valkoisen joulun, reissuja miekkosen ja perheen kanssa (pääsin nyt vihdoin sinne Kuopioonkin!) ja ennen kaikkea kiitollisuuden fiiliksiä: mulla ympärillä ihania ihmisiä (ja koira!), opiskelen just sitä, mitä haluan ja kaiken kaikkiaan asiat on hyvin. Näillä eväillä onkin hyvä aloittaa tämä vuosi.

Meikattu, epävarma bimbo

Mitä meikkaaminen on? Onko se parhaiden puolien korostamista, "virheiden" peittämistä, odotuksiin taipumista vai oma taiteenmuotonsa? Mun mielestä tähän ei ole yhtä vastausta, vaan jokaisella on se omansa. Ei siis ole mitään yleispätevää syytä, että jokaiikan kohdalla on just näin tai noin. Joku voi samastua ehkä yhteen, joku kahteen vaihtoehtoon, kun taas joku voi kokea meikkaamisen ihan jonain muuna.

Toisenlaiset fiilikset mulla heräsi Jyllannin suomineito -blogin meikkaamista käsittelevästä postauksesta, jossa vedettiin mun makuun mutkat vähän liiankin suoriksi. Monessa kohdassa korostettiin sitä, kuinka meikkaaminen on yhteiskunnan pillin mukaan pomppimista ja epävarmuuden peittelyä. Jokaisella saa tietysti olla just se oma näkemyksensä asioista, mutta mulle tuli vähän sellainen olo, että nyt tehdään aika jykeviä yleistyksiä, jotka eivät voi pitää kaikkien kohdalla paikkaansa. Itse en pystynyt samastumaan postaukseen ollenkaan.

"En jaksa uskoa yhdenkään naisen välittävän piruakaan ulkonäöstään, jos he eläisivät erakkoina metsässä ja ainoa heijastus olisi lammen pinta? Meikkaaminen on sosiaalista käytöstä, joka peilaa kauneusihanteita ja yhteiskunnan arvoja."

Tää postauksen pätkä herätti meikäläisessä paljon pohdintaa ja aloin vähän kyseenalaistaa näitä sanoja. Ehkä joo jotkut naiset tuntisivat varmasti näin, mutta toisaalta kun oman kuvansa näkee lammenpinnasta, niin en voi uskoa, etteikö kenellekään tulisi mieleen ajatus omien parhaiden puoliensa korostamisesta. Tai ihan uteliaisuus kokeilla, miltä näyttäisi, jos sipaisisi vähän vaikkapa sammaleesta saatua vihreää luomilleen. Sitäkin meikkaaminen nimittäin on: uteliaisuutta ja halua korostaa parhaita puoliaan, jotka on molemmat jätetty nyt tossa pätkässä vähän ikävästi sivurooliin.

 En kiellä, etteikö joillekin meikkaaminen olisi epävarmuuden piilottelua tai odotuksiin mukautumista. Varmasti on, mutta niin ei kuitenkaan pitäisi missään nimessä olla. Eikä pidä unohtaa kolikon toista puolta: meikkaaminen voi olla paljon enemmänkin: parhaiden puolien korostamisen lisäksi meikkaaminen on taidetta, uuden kokeilua, itsensä ilmaisua... ihan todella paljon enemmän kuin huonon itsetunnon peittelyä.

 "Jos et korkkiksia tai meikkiä käytä, et ole tietyllä yhteiskunnan tasolla tai asemassasi vakavasti otettava."

Tästä kohdasta oon kyllä joo samaa mieltä jossain määrin. Näinhän asian ei pitäisi olla ja jokaisen tulisi saada olla just niin kuin itsestään tuntuu parhaalta.  Mutta: tällä vakavasti otettavuudella on myös kääntöpuoli, johon kyseisessä postauksessa ei oteta kantaa: myös ne naiset, jotka tykkäävät laittautua ja meikata enemmän, joutuvat liian usein vakuuttelemaan pätevyyttään. Koska hei, onhan nainen silloin bimbo, jonka päässä ei liiku muu kuin aavikon tuuli. Ja sekin on meikäläisen mielestä ihan pirun väärin. Mua vähän jollain tavalla jopa pelottaa valmistuminen ja työelämään siirtyminen, koska pelkään että mut nähdään bimbona, jolla ei ole opettamisesta minkäänlaista käsitystä. Tuntuu, että meikkaamattomuus ja meikkaaminen on sellasta aluetta, jossa pitäisi osua just eikä melkein siihen keskelle. Vasta sitten on pätevä ja vakuuttava.

Mutta siis tuosta postauksesta vielä vähän. Siinä tuodaan ilman muuta tosi tärkeitä asioita esille, joskin vähän turhan kärjistetysti. On aika tujua väittää, että arkimeikkaaminen johtuisi poikkeuksetta enemmän tai vähemmän huonosta itsetunnosta ja siitä, kuinka ulkomaailma pakottaa meikkaamaan. Näin selvärajaista se ei kyl ole, vaan enemmän niin kuin smokey eyes: tässäkin asiassa on useampi sävy. En koe olevani alistettu, epävarma nainen, vaan meikkaan siksi, koska haluan korostaa kasvojeni parhaita puolia. Musta tuntuu hyvältä totetuttaa itseäni näin, joten vedän siis kissarajaukset silmiin ja laitan sitä lempparihuulipunaa jatkossakin hyvillä fiiliksillä. Jokainen siis tehköön just eikä melkein niin kuin itsestä tuntuu hyvältä! Pääasia, että tuntee olonsa hyväksi ja itsevarmaksi sellaisena kuin haluaa olla!

Onko meikkaaminen sulle arjen pakko, tilaisuus toteuttaa itseään vai jotain aivan muuta?

Asperger tässä ja nyt

Nyt on aika palata taas arkeen tän aikamoisen viikonlopun jälkeen. Perjantaina oli siis kirjaimellisesti Perjantai-hommia ja oli kyllä aivan mahtava kokemus! Teen ehdottomasti tässä tän viikon aikana postauksen, jossa kerron tarkemmin tuon päivän kaikenkarvaisista fiiliksistä sekä totta kai itse kokemuksesta. Ja hei, jos jakso jäi katsomatta, niin se löytyypi Areenasta!

Perjantain tarjoama jännitys sai kuitenkin jatkoa hyvinkin nopeasti, koska Varpu järkkäsi meille lauantaiksi ihan tarpeeksi aktiviteettia: muutama päivä aiemmin oltiin jo käyty elukkalääkärissä suolitukosepäilyn takia, mutta selvittiin sieltä ihan röntgenkuvilla ja nesteytyksellä, ja Varpu olikin ihan oma itsensä sen jälkeen. lauantaina oireilu kuitenkin palasi ja se oli sit päivystykseen mars. Otettiin taas kuvat ja siellä näkyi nyt ihan kunnon tukos. Lääkäri sanoi, että hyvin todennäköisesti olis leikkaushommat tiedossa, mutta se päätös tehtäisiin sit seurantakuvista. Ennen niitä Varpu pääsi tiputukseen ja sitten lenkille. Ja seurantakuvat kannatti ottaa, koska tukosta ei enää näkynyt, vaan se oli hajonnut ja liikkunut eteenpäin. Sen jälkeen Varpu oli vielä hetken tiputuksessa ja sitten päästiin kotiin. Oli kyllä aikamoinen kokemus ja hirveä huoli toisesta. Onneksi kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin.

Mutta siis nyt vihdoin ja viimein tän postauksen aiheeseen! Pyytelin muutama viikko takaperin postaustoiveita Assburgerista ja Ilonalta heitti, että voisin kirjoittaa siitä, miten Asperger näyttäytyy omalla kohdalla. Tää aihe on on just sellanen, ettei sitä voi korostaa liikaa, koska sillä näytetään, kuinka autisminkirjo on nimen omaan kirjo: oireet ovat niin erilaisia meillä jokaisella. Kiitos siis Ilonalle!

Kuten mää oon monesti täällä bloginkin puolella höpissyt, niin tää oireyhtymä on mulle hankala paikka siinä mielessä, ettei mulla ole niitä stereotypisina pidettyjä oireita. Mulla ei ole ollut erityismielenkiinnonkohteita tai aistiyliherkkyyksiä (nekin oli kyllä silloin lapsenakin tosi lieviä) moneen, moneen vuoteen. Lisäksi mulla ei ole sosiaalista kömpelyyttä, ongelmia lukea ihmisten eleitä tai ilmeitä, vaikeuksia asettua toisen saappaisiin, katsoa silmiin, kestää kosketusta ymmärtää kielikuvia, yksinolon kaipuuta yms. Lisäksi sosiaalisena häärääminen ei väsytä mua pätkääkään, vaan saan siitä enemmänkin energiaa lisää. Olis joo ehkä helpompi luetella kaikki ne oireet, jotka mulla on, koska se lista olis lyhyempi. Ongelmana siinä kuitenkin on, että monesti ajatellaan, että pakko siellä on olla jotain enemmän. Siksi musta tuntuu edelleen helpommalta pälättää ensin ne oireet, joita mulla ei ole ja vasta sitten kertoa siitä, millainen burgeri mää oon.

Mulla on siis aina ollut Asperger lievän raameissa, mutta lapsena oireita kuitenkin oli vähän enemmän (niistäkin tulee oma postauksensa tässä päivänä jonain. :)) Ajan, perheen tuen ja terapian myötä oireita alkoi kuitenkin tippumaan matkasta ja lievenemään entisestään. Nykyään mulla ei siis ole muuta kuin epätasainen kykyprofiili ja emotionaalinen haavoittuvaisuus. Ja ei hei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin: mulla on edelleen hyvä muisti. Asperger ei näy mun arjessa mitenkään tai vaikuta elämään, ihmissuhteisiin, sosiaalisiin kuvioihin tai itsenäisyyteen: seurustelen ihanan miehen kanssa, opiskelen yliopistossa, käyn töissä, haaveilen ammatista suomenopena, opetan meidän Varpusesta kunnon koirakansalaista, käyn silloin tällöin bailaamassa... sellasta perus nuoren naisen arkea.

Mutta mitä tarkoittaa epätasainen kykyprofiili tai emotionaalinen haavoittuvuus? Mulla tuo ensimmäinen näkyy siten, että oon hyvä kielissä, mutta aivan susi kaikessa, mihin tarvitaan numeroita. Surkeista matikantaidoista huolimatta pärjään kuitenkin arjessa, en mää nyt sentään niin pihalla ole. :D Epätasaisella kykyprofiililla on onneksi myös se hyvä pääty eli kielet taas hahmottuu mulle helposti. Vähän laidasta laitaan meininkiä siis.

Entäs sitten tuo emotionaalinen haavoittuvaisuus? Mää kutsun sitä myös bambisyndroomaksi, koska se on aikalailla sama kuin ylikiltteys. Mää oon siis se, joka ottaa syyt niskoilleen, vaikka en olis tehnytkään mitään tai yritän viimeiseen asti ymmärtää toista, vaikka se tarkoittaisi ovimattona olemista. Esimerkiksi jos joku valehtelee mulle, niin yritän sivuttaa sen. Näen siis kyllä, jos joku ei puhu totta, mutta en halua uskoa sitä. Laitan siis mieluummin muut itseni edelle vähän liioissakin määrin. Nykyään kuitenkin olen oppinut pistämään pelin poikki, jos mun päältä meinataan rymistellä noin vain. Vielä on silti opittavaa, mutta suunta on onneksi oikea. Ja hei, jos bambisyndroomasta haluaa lukea enemmän, niin siitä löytyypi täältä.

Hyvästä muistista taas on paljon apua. Kauppaan pystyy menemään ilman listaa ja muistan ihan mukavan paljon menoja ja to do -juttuja ilman kalenteriakin. Opiskeluissa tietysti pitää myös ymmärtää sisältöjä, mut mun on kyl pakko tunnustaa, että jos joku kohta tenttikirjasta on ihan täyttä hepreaa, olen painanut sieltä täältä lauseita muistiin ja hyödyntänyt tenteissä. :D Eli jotain hyvää tässäkin oireyhtymässä on.

Asperger ei siis rajoita mua ollenkaan. Ainoa haaste on se, että lätkäistään stereotypialeima otsaan ilman, että muhun on edes tutustunut. Toivoisin, että avoin kohtaaminen olis mahdollisempaa, eikä se vaadi kuin ennakkoluuloista luopumisen. Se ei kuitenkaan ole nopea homma, mutta jo se, että oltaisiin valmiita edes vähän kyseenalaistamaan niitä omia mielikuvia olis jo suuri askel eteenpäin. Kohdatkaa siis vaan rohkeasti ja avoimin mielin. Antakaa jokaisen burgerin määritellä Asperger itse, älkääkä Aspergerin määritellä heitä. Se on jo paljon.