Tappajakoirat valloillaan

Monet ovat varmasti huomanneet, mikä on ollut tämän kesän median lemmikki: tappajakoira, sehän se. Loppukeväästä tähän asti on jatkuvalla syötöllä tullut uutisia näistä tappajakoirista ja niiden hyökkäyksistä, jotka ovat valitettavasti päättyneet muutaman koiran kannalta tosi surullisesti. Lisäksi somessa vouhotaan vähintään samalla teholla: joissain face-ryhmissä on viikoittain useampia aloituksia koskien tappajakoiriksi miellettyjä rotuja ja keskusteluissa on mielipiteiden kirjoa vaikka muille jakaa: joidenkin mielestä tällaiset koirat tulisi kieltää, toiset taas puoltavat koira-ajokorttia ja sitten taas osa on sitä mieltä, että vika on vain ja ainoastaan hihnan toisessa päässä. Tuntuu, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän takajaloillaan asian suhteen ja keskustelu onkin ollut välillä tosi kiivasta.

 Myös mulle tää aihe on tosi ajankohtainen: lapparia ei siis taisteluroduksi luokitella, mutta koiranomistajana tietenkin jossain määrin mietityttää, että mitäs jos Varpun kimppuun hyökkää joku tärähtänyt piski. Ja tällä en tarkoita vain bull-tyyppisiä rotuja, vaan ihan yleisesti kyllähän se hyökkäysmahdollisuus pelottaa, vaikkei se tietenkään meidän lenkkejä tai arkea muutenkaan varjosta. Ihan normaalisti tässä eletään ja ulkoillaan.

Eniten mietittyttääkin tilanne yleensä: miksi tällaista tuntuu sattuvan näin usein? Taustalla vaikuttaa monen mielestä olevan bull-tyyppisten koirien nousu muotiroduiksi, mikä toisin sanoen tarkoittaa sitä, että näitä koiria päätyy myös vääriin käsiin: egobuustiksi, munanjatkeeksi, pelotteeksi muille... lista on pitkä. Lisäksi on valitettavan paljon näitä, jotka kieltävät koiran alkuperäisen käyttötarkoituksen: se oma rakas tappaa korkeintaan vain pusuilla. Tämä on mun mielestä aika huolestuttavaa, koska vaikka koulutuksesta vastaisi kuinka hyvin tahansa, se alkuperäinen käyttötarkoitus vaikuttaa kuitenkin siellä taustalla ja pitäisi ottaa aina huomioon. Kyllähän mekin kiinnitetään tosi paljon huomiota esimerkiksi ohituksiin ja haukkuherkkyyteen, koska lapinkoira on alunperin paimen ja vaikkei se enää mikään true paimenrotu olekaan, ne piirteet on yhä siellä taustalla. Siksi meidän pitää huolehtia, että lenkkeilijöiden ja pyörien ohi mennään nätisti, eikä niitä saa paimentaa. Sama koskee rotua kuin rotua, myös niitä bull-tyypin koiria eli taustaa ei saa kieltää, vaan ottaa se huomioon arjessa ja koulutuksessa. Sillä tavoin monilta vaaratilanteilta ja ongelmilta vältyttäisiin.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Nykyinen tilanne ei selvästikään toimi: mediassa rakennetaan kuvaa bulleista tappajakoirina, osa ihmisistä pelkää hulluna ja alkaa vaatia kieltoja ja lisäksi osa tällaisten koirien omistajista yrittää kieltää rodun alkuperäisen käyttötarkoituksen. Jos multa kysyttäis, niin hyvä ratkaisu olis koira-ajokortti, jolla ehkäistäisiin ainakin osittain koirien päätyminen vääriin käsiin. Ongelma tuskin kokonaan poistuisi, mutta ainakin tällaiset viime aikojen traagiset tapaukset (hyökkääjäkoiran rodusta riippumatta) saataisiin laskuun. Lisäksi meikäläisen mielestä uutisointi on kyllä vähän kökköä siinä mielessä, että bull-tyyppinen koira leimataan välittömästi pitbulliksi. Rodun voi toki ilmoittaa, mutta ensin pitäisi varmistua faktoista, eikä pamauttaa kaikkia tapauksia yhden rodun kontolle.

Mun mielestä näissä jutuissa ei ole vain yhtä syntipukkia, vaan vikaa löytyy vähän puolelta jos toiseltakin. ja ketä ylimääräinen lietsominen ja asioista tappeleminen auttaa?  Ei ketään: jatkuva taistelu vain antaa tilanteen jatkua entisellään, kun osa-puolet ovat niin tujusti toistensa kimpussa ja tilanne velloo sellaisenaan. Pitäisi enemmänkin puhaltaa yhteen hiileen ja keksiä jokin yhteinen ratkaisu ja ennen kaikkea avata silmänsä totuudelle: on totta, että bullien juuret ovat koiratappeluissa, muttei se tee niistä kuitenkaan tappajia, kunhan tämä tiedostetaan ja osataan toimia sen mukaan.

Mitä ajatuksia tää uutisointi herättää teissä?

Sillan Sagako?

Etsittiin miekkosen kanssa kuukausi takaperin jotain yhteistä sarjaa katsottavaksi (miettikää mikä haaste, jos mun lemppari on RuPaul ja miekkosen Dexter!) ja Netflixin kätköistä löytyi Silta. Mää olin joskus vuosia takaperin alkanut sarjaa seurailemaan, mutta se ei oikein napannut silloin, ja hommahan jäi sit siihen. Annoin Sillalle kuitenkin uuden mahdollisuuden ja kannatti! Se oli ihan huippu upeine juonineen ja käänteineen. Burgerina en kuitenkaan voinut ohittaa yhtä asiaa nimittäin Sagan Aspergeria (ylläripylläri), joka oli aikalailla just sellainen, kun sarjoilta voi yleensä odottaakin: vähäilmeinen ja sosiaalisesti kömpelö yksin viihtyvä erakko.

 Paita: Cubus // housut: Stradivarius // kengät: H&M

Ja eihän siinä tietenkään mitään. Meitä kirjohiippareita on joka lähtöön, joten miksipä ei näytettäisi kyseisessä sarjassa juuri tota puolta autisminkirjosta: onhan sellaisiakin tyyppejä olemassa. Ja hahmo oli mun mielestä tosi taitavasti rakennettu ja mua ilahdutti, että autisminkirjolla oleva ihminen nähtiin osaavana poliisina, menestyjänä. Silti jäin miettimään, että mites niiden kohdalla, joille Asperger on kokonaan uusi termi: näyttäytyvätkö kaikki aspergerit heidän silmissään Saga-lasien läpi?

Toivon todella, ettei kukaan, joka on tavannut mut, ole ajatellut ennalta, etten katso muita mielelläni silmiin, kuten Saga tai että pidän kotona muropaketteja aakkosjärjestyksessä, kuten Monk tai pysähdyn laskemaan pudonneita tulitikkuja, kuten Sademies. Ennen kaikkea olisi kauheaa, jos mut (tai kuka tahansa kirjolainen) määriteltäisiin Aspergerin kautta ja varsinkin muutaman sarjan ja leffan antaman kapean streotyyppisen kuvan perusteella.

Sillan, Monkin tai vaikkapa Atypicalin seuraaminen ei ole kuitenkaan ollut mulle missään nimessä mitään ryppyotsaista pakkopullaa, jonka burgeriläpille olisin tuhahdellut paheksuvasti kuin seitsemänkymppinen naapurin mummeli bileitä seinän läpi kuunnellessa. Päin vastoin: niistä on tullut ihan parhaat naurut ja mitä rajumpaa läppää, niin sitä enemmän nauru raikuu. Lähinnä vaan mietityttää nää ihmiset, joille Asperger on tuiki tuntematon ja jotka muodostavat kuvan koko kirjosta muutaman hassun stereotyyppisen hahmon perusteella.

Ehkä olisi siis aika antaa sarjoissa, kirjoissa leffoissa (you name it) tilaa myös muunkinlaisille kirjolaisille. Olis aika hienoa nähdä joskus sellainenkin hahmo, johon määkin voisin samastua. Siinä olis hyvät naurut taattu.

Mikä pentuarjessa yllätti?

Varpu on jo reippaasti yli neljä kuukautta, niin se pieni vaan kasvaa! Ja se tarkoittaa samalla sitä, että me ollaan eletty koira-arkea kohta pitkälti yli kaksi kuukautta. Tuntuu että aika menee hujauksessa ja koirallinen elämä olis enemmän paluu normaaliin: onhan meillä molemmilla miekkosen kanssa ollut koiria lapsuudesta asti, koiraton elämä olikin enemmän sellainen välikausi. Silti pentuarjessa on tullut vastaan paljon sellaista, mitä ei ainakaan tällaisissa mittakaavoissa olisi osannut odottaa, vaikka kaikkeen oltiin totta kai parhaamme mukaan yritetty varautua. Tämän postauksen kuvituksena toimii kahdeksan viikkoinen Varpu söpöstyttämässä. Mutta sen pidemmitä puheitta tässä niitä nyt tulee: asioita, jotka pentuarjessa ovat jaksaneet ihmetyttää ja yllättää.

Neuvot: ja niitähän tulee joka tuutista, jopa vastaan käveleviltä ihmisiltä. Eikä siinä, totta kai kuuntelen esimerkiksi Varpun kasvattajan, kurssien ohjaajan tai meikäläisen äitipuolen neuvoja, koska heillä on vankka kokemus koirista ja sama näkemys kouluksesta mun kanssa. Mutta vaikkapa vastaan tulevan lenkkeilijän neuvot pennun sosiaalistamisesta silloin kun me Varpun kanssa harjoitellaan ohittamista on kyllä vähän turhaa puuttumista. Varpua on tietysti sosiaalistettu kahvilareissujen, uusien ihmisten ja koirien tapaamisen, julkisilla liikkumisen jne. avulla. Ja faktahan on se, että kyllä sitä ohittamistakin yksinkertaisesti vain pitää harjoitella.

Odottamisen nopeus: mää olin varautunut odottamaan pentua paljon pidempään ja en voi välillä vieläkään uskoa, että tässä oli niin paljon tuuria matkassa. Marraskuussa päätettiin, että nyt alkaa olla oikea aika laittaa koira-asioita eteenpäin ja alettiin etsiä hyviä ja vastuullisia kasvattajia, joilla olisi pentuesuunnitelmia keväälle ja laitettiin sitten muutamalle viestiä. Tammikuussa käytiin Kajaskiven kennelissä tutustumassa meidän koiran mahdolliseen emoon ja jäi kyllä niin hyvä fiilis, että kyllä me todella toivottiin pennun tulevan juuri tältä kasvattajalta. Ja niinhän se onneksi meni: Varpu-pieni muutti meille huhtikuun lopussa. Ehkä aika marraskuusta huhtikuuhun kuulostaa pitkältä, mutta on niitäkin jotka joutuvat odottamaan sen kaksi vuotta tai pidempään. Lisäksi olisi voinut käydä niin, ettei pentuja olisi riittänyt tai emo ei ylipäätään olisi tullut tiineeksi. Onneksi tässä kävi kuitenkin näin hyvä tuuri, enkä voisi olla kiitollisempi!

Ei mitään rakettitiedettä: vaikka aluksi luulin niin. Mää pläräsin kaikenmaailman pentuoppaita niin intensiivisesti, että miekkosen mielestä se näytti joihinkin pääsykokeisiin pänttäämiseltä. :D Aluksi jännitin ihan älyttömästi pennun kasvattamista ja olin vähintään liiankin varma, että sössin jotain. Ja pahasti. Nyt mää oon kuitenkin vihdoin tajunnut, ettei se pennun opettaminen kunnon koirakansalaiseksi niin vaikeaa olekaan: kunhan sitä pitää paljon mukana erilaisissa paikoissa ja tilanteissa, käyttää pentutreffeillä ja opettaa ne perusjutut. Jokaiselle tulevalle ja itsensä sairaaksi stressaaville pennunodottajille haluankin sanoa että hyvin se menee. Oikeasti.

Muutama sekunti aikaa: jep eli sisäsiisteyden opettelu ja se, kuinka oikeasti on vain muutama sekunti aikaa reagoida, jos pentu etsii pissapaikkaa. Täällä on ollut Tolu ja montakin monituisempi rätti ahkerassa käytössä. Nyt onneksi alkaa näyttää siltä, että lähellä sisäsiisteyttä ollaan: vahinkoja sattuu enää vain silloin tällöin, ehkä kerran viikossa tai harvemmin, jes!

Väsymys: vaikka uusi perheenjäsen onkin aivan ihana, niin silti uusi tilanne vaatii ensin vähän totuttelua varmasti jokaiselta. Arki menee ihan uuteen järjestykseen ja aluksi tein kevään viimeisiä kursseja silloin kun Varpu nukkui ja sitten kun pieni oli hereillä, käytiin paljon ulkoilemassa, harjoiteltiin yksinoloa ja opeteltiin kaikenlaista uutta. Lisäksi ensin herättiin aina puoli kuudelta, kun Varpu piti viedä ulos ja ruokkia. Olihan tää kaikki tietysti kyllä odotettavissa, mutta lähinnä sen aiheuttama väsymys tuli vähän yllärinä. Onneksi se ei kuitenkaan haittaa, kun on uusi ihana perheenjäsen.

Omalla painollaan: aluksi luulin, että kotiutumisessa olisi mennyt pidempään ja arki olisi vaatinut enemmän järkkäilyä. Koira-arki rakentui kuitenkin yllättävän nopeasti ja ennen kaikkea omalla painollaan. Kaikki uusi asettui uomiinsa ja nykyään elämä ilman koiraa tuntuu tosi oudolta ajatukselta. Vaikka menot ja muu vaatii nykyään tietysti enemmän järjestelyä, en tunne menettäneeni mitään. Enemmänkin vain saaneeni tärkeitä asioita elämääni.

Karjalainen tunteiden tuuliviiri

Mun koko lapsuus ihan sinne nuoren aikuisen elämään asti on mennyt pk-seudulla. Mutta: en ole koskaan tuntenut itseäni viileäksi stadin friiduksi, joka ajelee stogella Steissille. Sitten taas jos mietin mun luonnetta: sitä, kuinka menen aina tunne edellä, itken kun itkettää ja nauran kun naurattaa, höpötän jatkuvalla syötöllä sekä lisäksi se että bileitä järkkäillessäni leivon kuin hullu ja itse paardeissa syötän kaikki ähkyyn (tai ainakin pyrin siihen). Kuulostaa ihan siltä, että Karjalasta kajahtaa, mutta voiko se olla niin, jos en ole kerta siellä päivääkään asunut? Miksipä ei, onhan koko mun äidinpuoleinen suku Etelä-Karjalasta ja siellä päin tyypillisessä höpöttelevässä kulttuurissa olen kasvanut.

 Koska rakastan kaikenlaisia hömppätestejä, myös näistä heimojutuistakin löytyy omansa Me Naisten sivuilta. Kävin totta kai tekemässä sen ja sieltähän paljastui, että Etelä-Karjalan likkoja ollaan:

 Sielusi lienee Karjalasta. Tarkkaan ottaen ilmeisesti Etelä-Karjalasta. Se on sellainen välitön, utelias, iloinen sielu, ainakin pinnalta – sisältä se saattaa salaa räytyä. Sinulle keskeistä on, että sinusta tykätään, että meininki säilyy mukavana ja ettei kukaan ainakaan luule, että pidät itseäsi muita parempana. Olet oikein hyvä. Jatka samaan malliin!

Tuossa on kyllä paljon tuttua, kuten vaikkapa tuo etten kestä jos mulle ollaan vihaisia  ja sitten myös toi että löytyy myös vähän liikaakin sellaista vaatimattomuutta: "En mie mittään tarvii! Mie syön vaikka noi keksinmuruset, että muille riittää!" Ja myös toi uteliaisuus, ehdottomasti! Testissä oli myös kohta, jossa kysyttiin, että jos on matkalla jonnekin, niin mitkä sitä saattaisi viivuttää. Lätkäisin rastin ruutuun, että saatan jäädä höpöttelemään jonkun kanssa (kuten viimeeksi tänään koiralenkillä: törmäsin naapuriin, jolla myös oli koira, ja jonka kanssa Varpu pääsi leikkimään. :D).

 

Vaikka näitä maakuntatyyppejä ei tietenkään voi vedenpitävinä sääntöinä ottaa, niin olen silti monesti huomannut, että jotain perää niissä ehdottomasti on. Mulla oli kunnon kulttuurishokki (enemmän siitä löytyypi täältä), kun muutin Jyväskylään. Vaikka tää kaupunki on ollut mulle lapsuudesta asti tuttu, niin silti jyvääskylääläisten rauhallisuus ja hiljaisuus yllätti. Se johtui varmaankin siitä, että täällä asuu kuitenkin mun täti ja serkut äidinpuolelta, joten itäsuomalainen meininki on siis värittänyt elämää täälläkin aina siihen asti, kunnes tapasin miekkosen. Aluksi ihmettelin, että miksi hän ei puhua räpätä, vaan sanoo jotain vain silloin kun on asiaa. Vähitellen totuus valkeni mulle: hän on vain jyväskyläläinen. Muutenkin tuntuu, että täällä tehdään asiat ihan omassa tahdissa: kenelläkään ei ole kiire ja siitä mää tykkään. Ja onhan täällä mahdollisuus karjalaiseen meininkiin: sen kun vaan kutsuu serkut koolle tai soittaa kotiin tai mummolle, joka asuu vieläkin Ruokolahdella. ja sitten voi hetken tuntea olevansa normaali, kun voidaan vapaasti höpöttää mistä sattuu, eikä keskeyttäminenkään ole silloin epäkohteliasta, koska se on itseasiassa ainut tapa saada puheenvuoro.

Olen myös ihan varma, että mun halu emännöidä on äidin puolelta: oon aina ihan innoissani kun saan järkkäillä uusia paardeja, leipoa ja huolehtia siitä, että kaikki viihtyvät. Välillä suunnitelmat on vähän liian suureelliset: ei ehdikään leipoa enää mokkapaloja viiden muun leivottavan lisäksi ja sitten tulee, iik, stressi. Tätä äiti kutsuukin karjalaisen emännän syndroomaksi ja osuvammin ei sitä voisi kuvata!

 Vaikka välillä meidän perheessä kasvaminen on toki ollut yhtä hullunmyllyä siksi, koska jokainen tekee noin kymmentä asiaa yhtä aikaa ja höpöttää taukoamatta samalla (tästä meiningistä on monelle tullut mieleen Serranon perhe :D), niin en silti vaihtaisi sitä mihinkään. Parasta on, että pidetään kaikki edelleen tiiviisti yhteyttä, vaikka mää ja Hilda ollaan muutettu omille tahoillemme. Myös kaikki tunteet ovat meillä saaneet aina näkyä ja että kaikesta on aina voinut puhua. Tää ei tietysti edellytä itäsuomalaisia juuria, mutta meillä se varmaan kyllä vaikuttaa taustalla, kuten myös silloin, kun välillä tulee höpötettyä vähän liikaakin. Ihan vain lämpimikseen.

Ootko sää hidas hämäläinen, viileä stadilainen, vai jotain aivan muuta?