Kissanristiäisiä, onko niitä?

Maanantaina kandiurakka tuli lopullisesti päätökseen yliopiston valmistujaisjuhlan myötä, jossa siis pidettiin pari puhetta ja lopuksi saatiin vielä lasilliset skumppaa. Lisäksi käytiin vielä yliopiston vanhalla puolella kuvailemassa. Puheita kuunnellessa mieleen tupsahti koko tää kandiurakka ja sen juhlistaminen: pidin kunnon bileet, kävin valmistujaisjuhlassa ja halusin myös kuvat, jotka ovat tätä postausta kuvittamassa. Onko siinä sitten liikaa, jos maisteriksi on kuitenkin tarkoitus jatkaa? Menikö kandin juhlistaminen liioitteluksi?

Mekko: EMP//Bolero ja kengät: kirppari

 

Joskus pari vuotta sitten mietin miten kandia juhlitaan, joten enköhän vaan antanut Googlen sauhuta! Tietoa löytyi kuitenkin tosi vähän, ihan vaan pari ikivanhaa keskustelua Kaksplussassa ja siellä kandin juhlistamiseen suhtauduttiin tosi tympeästi: tutkintoa ei pidetty juuri minään, jos jatkaa kuitenkin maisteriksi, eikä siinä nähty mitään juhlistamisen arvoista. Siinä mun mielestä nähtiin suomalaisen kulttuurin nurjapuolia: vähättely ja että pitää olla ihan pirun iso saavutus, jos sitä haluaa juhlistaa. Muille pirskeille meillä on jopa oma sanansa: kissanristiäiset.

Jos multa kysytään, niin kissanristiäisiä ei ole olemassakaan. Okei, ehkä Hyacinth Bucketin juhlat uudelle sohvakalustolle menee vähän överiksi, mutta muuten elämässä ei voi olla liikaa juhlanaiheita. Varsinkin kaikki saavutukset on todellakin juhlistamisen arvoisia ja siksi ihmettelenkin tosi paljon, miksi ihmeessä esimerkiksi ammattiin valmistuvia ei juhlita samalla tavalla kuin ylioppilaita. Upeita saavutuksia kumpikin. Ja: miksi kandia ei yleensä juhlita, koska onhan sekin saavutus: alempi korkeakoulututkinto, siis kokonainen koulutus. Vaikka jatkankin maisteriksi, niin en nähnyt mitään syytä jättää yhtä kokonaista koulutusta juhlimatta, olkoonkin sitten välietappi.

Mun mielestä suomalaisten pitäisi opetella olemaan ylpeämpiä saavutuksistaan. Siis silleen terveellä tavalla: ei pidä ylpistyä, mutta voi ja pitää olla ylpeä suorituksistaan. Itseään ei pitäisi vähätellä niin paljon kuin tässä kulttuurissa on tapana. Ei ihme, että ihmisillä itsetunto viistää maata, kun joko ei osata iloita suorituksistaan tai jos niistä huomaa vahingossakin iloitsevansa niin heti alkaa päänsisäinen toppuuttelu ja kauhistelu siitä, kuinka on ylpeä paska, kun kerrankin taputtaa itseään olkapäälle. Meidän pitäisi tajuta, että omia suorituksia saa arvostaa, eikä se ole sama asia kuin ylpeily tai ylimielisyys. Elämässä ei ole liikaa juhlia, joten tartutaan niihin pieniinkiin tilaisuuksiin! Ja ennen kaikkea: ollaan ylpeitä itsestämme!