Tää lause herätti tietysti paljon ajatuksia ja olihan se tosi hämmentävää, kun ensin on opetellut elämään Aspergerin kanssa, mutta sitten oireet menivät niin lieviksi, että väkisinkin tuli pohdittua onko mut diagnosoitu väärin. Yksi vaihtoehto oli, että olenkin vain erityisherkkä, joka on saanut vahingossa Asperger-diagnoosin, koska silloin erityisherkkyydestä ei vielä tiedetty juuri mitään. Ajatuksia vahvisti entisestään mun oireiden epätyypillisyys: mulla on aina ollut tosi lievät oireet ja multa puuttui sellaisia piirteitä, jotka liitetään Aspergeriin: mulla ei ole koskaan ollut hankaluutta asettua toisen saappaisiin, vaikeutta katsoa silmiin, näyttää tunteita jne. Ja sitten ne Aspergerille tyypilliset piirteet, kuten yksin viihtyminen (vaikka kaverit on aina olleet mulle tärkeitä), lievä sosiaalinen kömpelyys ja erityismielenkiinnonkohteet, katosivat terapian ja iän myötä. Jäljelle jäi siis vain tosi lievä kipuyliherkkyys, epätasainen kykyprofiili, emotionaalinen haavoittuvuus ja stressiherkkyys. Aspergeria ei siis huomannut musta enää mitenkään.
Välillä mietin ihan tosissani, että menen uudestaan testeihin ja lähden selvittämään perinpohjaisesti, onko mulle tullut virhediagnoosi. Mutta sitten mää kuulin, että naisilla Aspergerin oireet ilmenee ihan eri tavalla kuin miehillä ja ne diagnoosikriteerit on tehty lähinnä miesten oireiden mukaan. Sain siis selityksen sille, miksi mulla on Asperger-diagnoosi, vaikka multa puuttuu lähes kaikki tyypilliset oireet stressiherkkyyttä, emotionaalista haavoittuvuutta ja epätasaista kykyprofiilia lukuun ottamatta. Tää antoi vastauksen niin moneen kysymykseen. Vaikka mulla on siis myös naisten oireiden mittakaavalla tosi lievä ja helppo oirekuva (josta en voisi olla kiitollisempi), voin olla nykyään ilman jatkuvaa pohdintaa siitä onko mulla väärä diagnoosi. Ja se jos mikä on niiin suuri helpotus.
Hyvää pohdintaa. Koska ihmiset helposti ottavat diagnoosinsa eräänlaiseksi osaksi identiteettiään, on aina tietynasteisen "identiteettikriisin" paikka, kun hoitava henkilökunta alkaakin kyseenailastaa vanhoja diagnooseja. Olen yrittänyt elää tämän asian kanssa niin, että diagnoosi on vain sanoja paperilla - sanoja, joita kirjoitetaan, jotta minua hoitavat henkilöt sekä tietysti elämääni rahoittavat tahot (Kela ennen kaikkea) osaisivat suhtautua minuun edes etäisesti oikealla tavalla. Se, mitä paperilla lukee, ei kuitenkaan määrittele minua, eikä siihen edes kirjoiteta aina kaikkea, mitä voitaisiin kirjoittaa, vaan lähinnä ne seikat, jotka kulloisessakin tilanteessa ovat hoidon ja tukien saamisen kannalta olennaisia.
VastaaPoistaViisaita ajatuksia sulla! Ja tottahan toi tosiaan on, että loppujen lopuksi diagnoosi on vain sanoja paperilla. :)
PoistaItsekin pohtinut että sitä on jotenkin oppinut tunnistamaan oman käytöksensä pääpiirteitä ja erikoisominaisuuksia ja elää niiden mukaan tehden mahdollisimman 'normaalia' käytöksestään --> olenko oikeasti edes lievästi asperger? Totta kai käyttäydyn eri tavalla kuin lapsena ja kasvan ihmisenä ja näen maailman erilaisena nykyään.
VastaaPoistaSe on just tää kun naiset ja tytöt on tosi alidiagnosoituja, koska ne oireet on niiin erilaisia. Nyt on onneksi kuitenkin huomattu, kuinka monenlaista ja eriasteista oireilua tällekin kirjolle mahtuu.
PoistaJa just se, että ihminen kasvaa ja kehittyy koko elämänsä ajan. En mäkään osaa enää sanoa, onko vaikkapa mun ylikiltteys Aspergeria vai kuuluuko se vaan mun luonteeseen. Mut se on kans Aspergerille tosi tyypillistä, että joitakin oireita katoaa tai lieventyy iän myötä. :)