perjantai 29. kesäkuuta 2018

Ei mikään yli-ihminen

Välillä tuntuu, että maailmassa vallitsee kaikki tai ei mitään -ajattelu: et tee mitään ympäristön hyväksi, jos et lopeta autoilua, et voi olla eläinrakas, jos et ole vegaani tai et voi missään nimessä ajatella maapallon tilaa, jos hankit biologisia lapsia adoptoimisen sijaan. Toisin sanoen olet itsekäs, eläimiä vihaava luonnontuhoaja, jos erehdyt sortumaan yhteenkään näistä. Hävetkää siis jokaiikka, jotka haaveilette omista lapsista, että syystä tai toisesta pysty tai halua muuttaa ruokavaliota tai jos auto on tärkeä vaikkapa töissä. Hyi teitä!

Mekko: River Island
Eikö kuulostakin tutulta? Tulee tehdä siis  kaikki mahdollinen tai muuten omat tekemiset on yhtä tyhjän kanssa. Mutta eikö siis tosiaan riitä, että jokainen meistä tekee jotain? Ilmeisesti ei, ei ja ehei. Pitää vetää ihan täyskäännös, koska mikään muu ei auta. Jos et panosta vähintään sadalla prosentilla johonkin, se on sama kuin paskat välittäisit koko asiasta. Tai siltä ainakin vähän välillä vaikuttaa erilaisten keskustelujen pläräämisen myötä.


Mullakin on välillä riittämättömyyden fiiliksiä, vaikka nyt olen vähitellen yrittänyt lakata kantamasta huonoa omaatuntoa ja alkanut ajatella, että teen ihan tarpeeksi. Esimerkiksi vegaaniksi en voi terveydellisistä syistä ryhtyä: mun IBS on juuri sitä tyyppiä, joka oireilee rajusti silloin kun oireet iskee: kylmä hiki virtaa, tulee huono-olo ja vatsa menee ihan sekaisin. Lisäksi nää oireita aiheuttavat asiat on just niitä, jotka vegaaniruokavaliossa olis tärkeitä proteiinin kannalta: soija, palkokasvit ja kaalit. Jos siis olisin vege, joutuisin pitämään parin, kolmen tunnin varoajan aina ruuan jälkeen ennen kuin uskaltaisin lähteä mihinkään. Uskon myös, ettei ole kovin hyväksi kropalle sen enempää kuin mielelle, kun maha olisi lähes jatkuvalla syötöllä sekaisin ja pitää stressata jokaisesta menosta, että uskaltaako lähteä vai meneekö shoppailu kavereiden kanssa tai luennot siihen, että istun vessassa ja kärvistelen kivuissa.


Ja sitten ne lapset. Suurin unelmani on tulla äidiksi ja en halua jättää sitä toteuttamatta. Tietysti adoptoimallakin se lapsi on yhtälailla oma, mutta adoptointi ei ole maailman helpoin prosessi: menee monen monituista vuotta, ennen kuin lapsen edes saa, jos saa ja lisäksi pitää olla aika pirun kovat tulot, enkä tiedä tuleeko meillä koskaan olemaan sellaisia summia rahaa, vaikka itsekin olen toivottavasti vuoden päästä työelämässä. Lisäksi haluan kokea raskauden ja synnyttää ja jos tämä on jonkun mielestä itsekästä, niin sitten se on. Siinä tapauksessa olen itsekäs.

Sama koskee tuota meidän koiraa: välillä somen koiraryhmien keskusteluissa nousee esiin, että ensin pitäisi antaa  kodit kodittomille ja sitten vasta hankkia uusia pentuja. Kaverillani on aivan ihana rescue ja arvostan tosi paljon sitä, että hän on miehensä kanssa siihen ratkaisuun päätynyt. Meille kuitenkin paras päätös oli hankkia pentu kasvattajalta, koska halusimme aloittaa puhtaalta pöydältä ja tietää koiran alkuperästä ja suvusta kaiken mahdollisen. Silloin sitä uuden, meille molemmille ensimmäisen oman koiran hankkimiseen liittyvää stressiäkin oli vähemmän. Haluan olla Varpulle paras mahdollinen emäntä ja koin sen onnistuvan parhaiten näin: pelkään, etten olisi osannut toimia oikein, jos koiralla olisi ollut esimerkiksi traumoja (vaikka kaikilla rescueilla niitä ei tietenkään ole) ja samalla pilannut koko koiran.



Olenko nyt siis itsekäs ja saamaton vätys, joka inhoaa luontoa ja elukoita sekä tukee ylikansoitusta? Ehkä joidenkin mielestä, mutten omastani: lajittelen jätteet, kierrätän, kuljen paljon kävellen tai pyörällä ja teen eilisistä perunamuuseista rieskoja. Jos paskat välittäisin ympäristöstä, en tekisi mitään. Entä eläinrakas? Koen kyllä olevani, koska teen sen verran mitä pystyn: yritän syödä enemmän kasviksia kuin ennen ja suosia kalaa sekä lähiruokakin tulee olemaan kovemmassa huudossa, kun siihen työelämän myötä on enemmän rahaa. Ja entäs tuo koira sitten? Käyn Varpun kanssa jokaikinen päivä pennulle sopivan pitkiä lenkkejä säästä riippumatta, se saa juosta metsässä vapaana, kun tuon ikäistä kiinnipitoaika ei vielä koske sekä sitä aktivoidaan paljon erilaisia taitoja opettelemalla ja aktivointileluilla. Ruoka tulee ajallaan ja myös lepoa on riittävästi. Jos en olisi eläinrakas, en tekisi näin. En olisi edes hankkinut koko koiraa.

Lapset sitten? Suurimmasta unelmastani en halua luopua, mutta se ei tarkoita, että synnyttäisin tähän maailmaan pari kolme saastuttajaa lisää, vaan pyrin ehdottomasti kasvattamaan heistä luontoa kunnioittavia fiksuja ihmisiä. Ehkä he pystyvät tekemään enemmänkin kuin äitinsä.


En halua enää kantaa huonoa omaatuntoa siitä, etten tee tarpeeksi. oikeastaan koen yhä enemmän ja enemmän tekeväni sen verran kuin pystyn. Ja samalla tavalla toivon teidän kaikkien ajattelevan omista tekemisistä: ei tarvitse olla kaikkivoipa yli-ihminen, vaan riittää, että tekee sen mihin kykenee. Niinhän sitä sanotaankin, että pienistä puroista syntyy suuri joki. Annetaan siis sen joen kasvaa.

Mitä ajatuksia kaikki tai ei mitään -ajattelu sussa herättää?

4 kommenttia:

  1. Mulla oli nuorempana välillä aika vahvasti toi fiilis, et kaikki tai ei mitään, mut nykyään mä oon jotenki päässy sovintoon itteni kanssa siitä. "Maailman pelastaminen" toimii ikään ku talkootyönä. Kaikki ei pysty kaikkeen, eikä ehkä haluakaan, mut tekee parhaansa omalla tavallaan. :) Nähdäkseni myös se, et tätä "kaikki tai ei mitään" -meininkiä viljellään, aiheuttaa monille myös sen tunteen, ettei pysty kokemaan ympäristöasioiden ajattelemista ollenkaan omakseen, koska ei edes halua luopua kaikesta tai tehdä mitään tosi suuria elämäntapamuutoksia, mutta jotku pienet jutut kyllä luonnistuis. Se on tosi harmi, koska pienilläki teoilla on merkitystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin! Olis hienoa jos valloillaan olis enemmän sellanen pienikin teko merkitsee -tyyli. Sillä saataisiin paljon enemmän aikaan!

      Poista
  2. Tosi hyvä kirjoitus! Lopetin lihansyönnin vajaa pari vuotta sitten ja maitotuotteiden ja kananmunan syömisen puoli vuotta sitten. Hunajaa syön edelleen toisinaan enkä välitä E-koodeista. Enkä välttämättä ole muutenkaan täysin vegaani, jos mietitään muutakin kuin ruokapuolta, mutta parhaani yritän. En osta eläimistä tehtyjä vaatteita uutena, mutta kirppareilta voin ostaa esim. nahkaa ja villaa. Minä myös edelleen tapan hyttysiä ja myrkytän banaanikärpäset, jos kärpäsiä tunkeutuu kotiimme kokonainen armeija. Aina välillä saan kuulla olevani tekopyhä, kun kerron olevani lähes vegaani eettisistä syistä. "Muita eläimiä kyllä suojelet, mutta ötököistä et välitä. Älä sinä kuule puhu mitään eettisyydestä." Tällaisen logiikan mukaan minun pitäisi varmaan tappaa ja pahoinpidellä kaikkia eläimiä ja ihmisiä, koska tapan hyttysiäkin, niin antaa sitten mennä kaikkien muidenkin otusten henki siinä samassa. :D

    Ja kun mainitsen, että pyrin esim. kierrättämään ja suosimaan joukkoliikennettä ympäristön hyvinvoinnin edistämiseksi, tulee joskus tämänkaltaisia kommentteja; "Aha, no jos kerran välität ympäristöstä, miksi sulla on fleecepaita päällä?" " Kylläpä välitätkin ympäristöstä, kun tänäänkin oot istunut monta tuntia tietokoneella ja telkkari on ollut koko päivän päällä." Voi jumaliste! Hienoa, jos joku osaa toimia täydellisesti, mutta valitettavasti minä en osaa. Sitä paitsi, monet näistä pilkunviilaajista eivät itse edes yritä tehdä mitään ympäristön tai eläinten eteen ja sitten nauravat niille, jotka edes yrittävät tehdä jotain.

    Mainitsemiesi seikkojen lisäksi otan esille vielä yhden asian, jossa myös ajoittain törmää tuollaiseen kaikki tai ei mitään -ajatteluun; tasa-arvon kannatus. Vielä jokin aika sitten olin varma, että jos menisin mieheni kanssa naimisiin, ottaisin hänen sukunimensä. Syynä se, että tahtoisin minulla olevan sama sukunimi kuin aviopuolisollani, koska itselleni naimisissa olo merkitsee samaa perhettä olemista ja minä tahtoisin, että minulla olisi sama sukunimi kuin perheenjäsenelläni. Lisäksi, kuten varmaan tiedät, minun sukunimeni on varsin tavallinen ja yleinen, perussuomalainen nimi. Siksi se on mielestäni tylsä, joten ajattelin, että vaihtaisin mielelläni mieheni nimeen, jonka sukunimen kantajia on maailmassa 10 tuhatta vähemmän kuin minun sukunimeäni kantavia. No, nykyään olen tullut ajatelleeksi erilaisia ongelmia, joita sukunimen vaihdos saattaisi loppujen lopuksi aiheuttaa enkä ehkä enää ottaisikaan puolisoni nimeä, vaikka mieli tekisi. Kuitenkin, kun vielä olin varma, että näin tekisin, jotkut olivat sitä mieltä, etten voi mitenkään olla tasa-arvon kannattaja, kun olen valmis alistumaan miehen omaisuudeksi ja näin alistamaan kaikkia muitakin naisia. Ei riitä, että pyrin olemaan feministi/tasa-arvon kannattaja monella muulla tavalla; pyrin olemaan yleistämättä sukupuolia ja muitakaan ihmisryhmiä ja näkemään ihmiset ennen kaikkea yksilöinä, äänestän tasa-arvoa kannattavia poliitikkoja ja olen muun muassa sitä mieltä, että on jokaisen oma asia, pitääkö oman nimensä, ottaako puolison sukunimen, ottaako yhdistelmänimen, onko nimen vaihtaja mies vai nainen jne, vaan ollaan sitä mieltä, että koska viitsin edes harkita miehen nimen ottamista, olen naisia esineellistävä hirviö.

    Onko täällä mahdollista elää ylipäätään ollenkaan, jos kaikki pitäisi tehdä täydellisesti? Missään ei voi kävellä, koska aina on riski, että astuu muurahaisen päälle. Ihmisen on oltava myös itsekäs. Emme pysty huolehtimaan muista, jos emme huolehdi ensin itsestämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä juuri: tätä keskustelua voi kyllä jatkaa vaikka kuinka pitkälle, sillä aina löytyy ilmeisesti jotain huomautettavaa, jos ei tuotantoeläimistä, niin sit banaanikärpäsistä. Ja kurja kuulla tosta nimijutusta! En edes tullut ajatelleeksi, että sekin voi olla jollekulle noin vakava tasa-arvon rikkoja.

      Ja on kyllä ihan totta, että myös sitä itsekkyyttä tarvitaan ja pitää pitää myös itsestä huoli. Mää oon yrittänyt varsinkin tuon mun äitiyshaaveen kohdalla ajatella, että jos jonkun mielestä oon itsekäs, niin sit oon, mutta teen kuitenkin paljon asioita muuten, kuten vaikkapa lajittelen jätteet. Pienikin teko on kuitenkin teko. :)

      Poista