Shortsit: Bershka//paita: kirppari
Tuossa kuvassa mulla on itsevarma ja hyvä olo. Olen tyytyväinen hiuksiin, meikkiin ja vaatteisiin. Etenkin tuohon skottiruutuviritelmään, joka näyttää edestä aivan hameelta, mutta tadaa ne ovatkin shortsit. Mielessä on vielä edelliseltäkin päivältä kivoja muistoja, koska meillä oli silloin äiti-tytär -reissu Tallinnaan. Lisäksi tuossa on vielä hauskoja suunnitelmia loppuviikoksi, koska meidän Lilja tuli samaa matkaa mun kanssa Jyväskylään. Oli kyllä ihanaa saada sisko välillä tänne päin, kun yleensä mää oon se, joka menee perheen luokse. Mulla itsevarmuus kumpuaakin selvästi perheen tuesta ja sillä on ollut kyllä suuri merkitys kun muistelee niitä aikoja, jolloin olin varsinainen ovimatto.
Mulla ei siis todellakaan ole ollut aina hyvä itsetunto, itsevarmuudesta puhumattakaan. Kotonta olen tietysti saanut hyvät eväät, koska meitä on aina tuettu ja kannustettu, enkä olisi voinut toivoa enempää. Uskonkin, että perheellä on suuri merkitys mun itsetunnon paikkailussa: jos mua ei olisi koskaan kannustettu ja kehuttu samalla tavalla, tuskin olisin pystynyt rakentamaan itsetuntoa edes tälle tasolle kuin nyt.
Mutta mistä se alamäki sitten lähti? Vastausta ei tarvitse kauaa miettiä, sillä päädyin kolmannella luokalla koulukiusatuksi, siis tilanteeseen, johon en ollut koskaan aiemmin joutunut. Yht'äkkiä sainkin kuulla olevani outo ja jäin joka välitunti yksin. Sama homma jatkui ihan sinne lukioon asti: monta vuotta siis. Vähitellen mulle kävi niin kuin Muumien Ninnille: haalistuin ja haalistuin, kunnes lopulta halusin vain olla näkymätön.
Huonon itsetunnon takia minusta tuli myötäilijä, joka ei osannut sanoa vastaan (paitsi kotona, onneksi), kertoa omista mielipiteistään ja lisäksi uskoin, että kaikki oli aina mun vika. Ihan sama, vaikka en olisi edes tehnyt mitään väärää, sain kuitenkin aina käännettyä asiat niin, uskoin kaiken olevan mun syytä. Enkä edes uskaltanut suuttua. Tämä korostui varsinkin eräässä entisessä parisuhteessa, jossa jouduin aina ottamaan syyt niskoilleni. Olin varsinainen ovimatto, joka alistui toisten tahtoon tuon tuostakin ajatellen, ettei mulla ole mitään väliä.
Ratkaisevin juttu mun kohdalla oli päästä eroon sellaisista kuvioista, jotka söivät itsetuntoa. Vasta sitten pystyin huomaamaan ne kolhut, joita pitäisi lähteä korjaamaan. Ja niitähän riitti: oli ylikiltteyttä, jopa jonkinlaista traumaa, epävarmuutta itsestä ja syyllisyyskompleksi. Sanomattakin on selvää, että näiden asioiden korjailu ei tapahtunut mitenkään salamannopeasti tai täysin omin voimin. Kävin terapiassa ja ennen kaikkea mulla oli apuna ja tukena myös perhe, miekkonen ja ihania ystäviä. Ilman heitä tuskin olisin saanut rakennettua itsetuntoa takaisin samalla tavalla.
Tällä hetkellä koen, että olen noussut pohjamudista polvilleni ja siitä tukevaan kyykkyyn. Vielä pitäisi ponnistaa ylös seisaalleen. Tiedän että siihen menee vielä aikaa, mutta olen jo tosi onnellinen kaikesta siitä, mitä olen tähän mennessä saavuttanut: osaan sanoa vastaan, en ota enää niin helposti syitä niskoilleni ja ennen kaikkea mulle on tullut itsevarmuutta ja tunne siitä että hei, mähän olenkin oikeastaan ihan hyvä tyyppi. Vielä on kuitenkin töitä tehtävänä, mutta eipä siinä: on ihanaa tarttua uusiin haasteisiin.
Ja ai niin! Ehkä mun pitäis vähän selittää tota biisivalintaa: pari päivää sitten kirjoittelin postausta ja kuuntelin Mokoman yhtä albumia, joka oli jäänyt silloin ilmestymisensä aikoihin vähemmälle huomiolle. Sitten tän biisin pärähtäessä soimaan, mun oli pakko lopettaa hetkeksi kirjoittaminen ja jäädä ihan kunnolla kuuntelemaan niitä sanoja ja voi kuinka tsemppaavilta ne tuntui! Siinä oli just niitä fiiliksiä, joita olen itsekin käynyt läpi ja samalla se antaa hyvän päämäärän, jota kohti pyrin. Vielä jonain päivänä nousen sieltä hemmetin kyykystä omille jaloilleni ja sillä sipuli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti