keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Mikä pentuarjessa yllätti?

Varpu on jo reippaasti yli neljä kuukautta, niin se pieni vaan kasvaa! Ja se tarkoittaa samalla sitä, että me ollaan eletty koira-arkea kohta pitkälti yli kaksi kuukautta. Tuntuu, että aika menee hujauksessa ja koirallinen elämä tuntuu enemmän paluulta normaaliin: onhan meillä molemmilla miekkosen kanssa ollut koiria lapsuudesta asti, koiraton elämä olikin enemmän sellainen välikausi. Silti pentuarjessa on tullut vastaan paljon sellaista, mitä ei ainakaan tällaisissa mittakaavoissa olisi osannut odottaa, vaikka kaikkeen oltiin totta kai parhaamme mukaan yritetty varautua. Tämän postauksen kuvituksena toimii kahdeksan viikkoinen Varpu söpöstyttämässä. Mutta sen pidemmitää puheitta tässä niitä nyt tulee: asioita, jotka pentuarjessa ovat jaksaneet ihmetyttää ja yllättää.


Neuvot: ja niitähän tulee joka tuutista, jopa vastaan käveleviltä ihmisiltä. Eikä siinä, totta kai kuuntelen esimerkiksi Varpun kasvattajan, kurssien ohjaajan tai meikäläisen äitipuolen neuvoja, koska heillä on vankka kokemus koirista ja sama näkemys kouluksesta mun kanssa. Mutta esimerkiksi vastaan tulevan lenkkeilijän neuvot pennun sosiaalistamisesta silloin kun me Varpun kanssa harjoitellaan ohittamista on kyllä vähän turhaa puuttumista. Varpua on tietysti sosiaalistettu kahvilareissujen, uusien ihmisten ja koirien tapaamisen, julkisilla liikkumisen jne. avulla. Ja faktahan on se, että kyllä sitä ohittamistakin yksinkertaisesti vain pitää harjoitella.


Nopeus: mää olin varautunut odottamaan pentua paljon pidempään ja en voi välillä vieläkään uskoa, että tässä oli niin paljon tuuria matkassa. Marraskuussa päätettiin, että nyt alkaa olla oikea aika laittaa koira-asioita eteenpäin ja alettiin etsiä hyviä ja vastuullisia kasvattajia, joilla olisi pentuesuunnitelmia keväälle ja laitettiin sitten muutamalle viestiä. Tammikuussa käytiin Kajaskiven kennelissä tutustumassa meidän koiran mahdolliseen emoon ja jäi kyllä niin hyvä fiilis, että kyllä me todella toivottiin pennun tulevan juuri tältä kasvattajalta. Ja niinhän se onneksi meni: Varpu-pieni muutti meille huhtikuun lopussa. Ehkä aika marraskuusta huhtikuuhun kuulostaa pitkältä, mutta on niitäkin jotka joutuvat odottamaan sen kaksi vuotta tai pidempään. Lisäksi olisi voinut käydä niin, ettei pentuja olisi riittänyt tai emo ei ylipäätään olisi tullut tiineeksi. Onneksi tässä kävi kuitenkin näin hyvä tuuri, enkä voisi olla kiitollisempi!

Ei mitään rakettitiedettä: vaikka aluksi luulin niin. Mää pläräsin kaikenmaailman pentuoppaita niin intensiivisesti, että miekkosen mielestä se näytti joihinkin pääsykokeisiin pänttäämiseltä. :D Aluksi jännitin ihan älyttömästi pennun kasvattamista ja olin vähintään liiankin varma, että sössin jotain. Ja pahasti. Nyt mää oon kuitenkin vihdoin tajunnut, ettei se pennun opettaminen kunnon koirakansalaiseksi niin vaikeaa olekaan: kunhan sitä pitää paljon mukana erilaisissa paikoissa ja tilanteissa, käyttää pentutreffeillä ja opettaa ne perusjutut. Jokaiselle tulevalle ja itsensä sairaaksi stressaaville pennunodottajille haluankin sanoa että hyvin se menee. Oikeasti.


Muutama sekunti aikaa: jep eli sisäsiisteyden opetttelu ja se, kuinka oikeasti on vain muutama sekunti aikaa reagoida, jos pentu etsii pissapaikkaa. Täällä on ollut Tolu ja montakin monituisempi rätti ahkerassa käytössä. Nyt onneksi alkaa näyttää siltä, että lähellä sisäsiisteyttä ollaan: vahinkoja sattuu enää vain silloin tällöin, ehkä kerran viikossa tai harvemmin, jes!

Väsymys: vaikka uusi perheenjäsen onkin aivan ihana, niin silti uusi tilanne vaatii ensin vähän totuttelua varmasti jokaiselta. Arki menee ihan uuteen järjestykseen ja aluksi tein kevään viimeisiä kursseja silloin kun Varpu nukkui ja sitten kun pieni oli hereillä, käytiin paljon ulkoilemassa, harjoiteltiin yksinoloa ja opeteltiin kaikenlaista uutta. Lisäksi ensin herättiin aina puoli kuudelta, kun Varpu piti viedä ulos ja ruokkia. Olihan tää kaikki tietysti kyllä odotettavissa, mutta lähinnä sen aiheuttama väsymys tuli vähän yllärinä. Onneksi se ei kuitenkaan haittaa, kun on uusi ihana perheenjäsen.


Omalla painollaan: aluksi luulin, että kotiutumisessa olisi mennyt pidempään ja arki olisi vaatinut enemmän järkkäilyä. Koira-arki rakentui kuitenkin yllättävän nopeasti ja ennen kaikkea omalla painollaan. Kaikki uusi asettui uomiinsa ja nykyään elämä ilman koiraa tuntuu tosi oudolta ajatukselta. Vaikka menot ja muu vaatii nykyään tietysti enemmän järjestelyä, en tunne menettäneeni mitään. Enemmänkin vain saaneeni tärkeitä asioita elämääni.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Karjalainen tunteiden tuuliviiri

Mun koko lapsuus ihan sinne nuoren aikuisen elämään asti on mennyt pk-seudulla. Mutta: en ole koskaan tuntenut itseäni viileäksi stadin friiduksi, joka ajelee stogella Steissille. Sitten taas jos mietin mun luonnetta: sitä, kuinka menen aina tunne edellä, itken kun itkettää ja nauran kun naurattaa, höpötän jatkuvalla syötöllä sekä lisäksi se että bileitä järkkäillessäni leivon kuin hullu ja itse paardeissa syötän kaikki ähkyyn (tai ainakin pyrin siihen). Kuulostaa ihan siltä, että Karjalasta kajahtaa, mutta voiko se olla niin, jos en ole kerta siellä päivääkään asunut? Miksipä ei, onhan koko mun äidinpuoleinen suku Etelä-Karjalasta ja siellä päin tyypillisessä höpöttelevässä kulttuurissa olen kasvanut.


 Koska rakastan kaikenlaisia hömppätestejä, myös näistä heimojutuistakin löytyy omansa Me Naisten sivuilta. Kävin totta kai tekemässä sen ja sieltähän paljastui, että eteläkarjalan likkoja ollaan:

 Sielusi lienee Karjalasta. Tarkkaan ottaen ilmeisesti Etelä-Karjalasta. Se on sellainen välitön, utelias, iloinen sielu, ainakin pinnalta – sisältä se saattaa salaa räytyä. Sinulle keskeistä on, että sinusta tykätään, että meininki säilyy mukavana ja ettei kukaan ainakaan luule, että pidät itseäsi muita parempana. Olet oikein hyvä. Jatka samaan malliin!

Tuossa on kyllä paljon tuttua, kuten vaikkapa tuo etten kestä jos mulle ollaan vihaisia  ja sitten myös toi että löytyy myös vähän liikaakin sellaista vaatimattomuutta: "En mie mittään tarvii! Mie syön vaikka noi keksinmuruset, että muille riittää!" Ja myös toi uteliaisuus, ehdottomasti! Testissä oli myös kohta, jossa kysyttiin, että jos on matkalla jonnekin, niin mitkä sitä saattaisi viivuttää. Lätkäisin rastin ruutuun, että saatan jäädä höpöttelemään jonkun kanssa (kuten viimeeksi tänään koiralenkillä: törmäsin naapuriin, jolla myös oli koira, ja jonka kanssa Varpu pääsi leikkimään. :D).

 


Vaikka näitä maakuntatyyppejä ei tietenkään voi vedenpitävinä sääntöinä ottaa, niin olen silti monesti huomannut, että jotain perää niissä ehdottomasti on. Mulla oli kunnon kulttuurishokki (enemmän siitä löytyypi täältä), kun muutin Jyväskylään. Vaikka tää kaupunki on ollut mulle lapsuudesta asti tuttu, niin silti jyvääskylääläisten rauhallisuus ja hiljaisuus yllätti. Se johtui varmaankin siitä, että täällä asuu kuitenkin mun täti ja serkut äidinpuolelta, joten itäsuomalainen meininki on siis värittänyt elämää täälläkin aina siihen asti, kunnes tapasin miekkosen. Aluksi ihmettelin, että miksi hän ei puhua räpätä, vaan sanoo jotain vain silloin kun on asiaa. Vähitellen totuus valkeni mulle: hän on vain jyväskyläläinen. Muutenkin tuntuu, että täällä tehdään asiat ihan omassa tahdissa: kenelläkään ei ole kiire ja siitä mää tykkään. Ja onhan täällä mahdollisuus karjalaiseen meininkiin: sen kun vaan kutsuu serkut koolle tai soittaa kotiin tai mummolle, joka asuu vieläkin Ruokolahdella. ja sitten voi hetken tuntea olevansa normaali, kun voidaan vapaasti höpöttää mistä sattuu, eikä keskeyttäminenkään ole silloin epäkohteliasta, koska se on itseasiassa ainut tapa saada puheenvuoro.


Olen myös ihan varma, että mun halu emännöidä on äidin puolelta: oon aina ihan innoissani kun saan järkkäillä uusia paardeja, leipoa ja huolehtia siitä, että kaikki viihtyvät. Välillä suunnitelmat on vähän liian suureelliset: ei ehdikään leipoa enää mokkapaloja viiden muun leivottavan lisäksi ja sitten tulee, iik, stressi. Tätä äiti kutsuukin karjalaisen emännän syndroomaksi ja osuvammin ei sitä voisi kuvata!

 Vaikka välillä meidän perheessä kasvaminen on toki ollut yhtä hullunmyllyä siksi, koska jokainen tekee noin kymmentä asiaa yhtä aikaa ja höpöttää taukoamatta samalla (tästä meiningistä on monelle tullut mieleen Serranon perhe :D), niin en silti vaihtaisi sitä mihinkään. Parasta on, että pidetään kaikki edelleen tiiviisti yhteyttä, vaikka mää ja Hilda ollaan muutettu omille tahoillemme. Myös kaikki tunteet ovat meillä saaneet aina näkyä ja että kaikesta on aina voinut puhua. Tää ei tietysti edellytä itäsuomalaisia juuria, mutta meillä se varmaan kyllä vaikuttaa taustalla, kuten myös silloin, kun välillä tulee höpötettyä vähän liikaakin. Ihan vain lämpimikseen. 


Ootko sää hidas hämäläinen, viileä stadilainen, vai jotain aivan muuta?

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Ei mikään yli-ihminen

Välillä tuntuu, että maailmassa vallitsee kaikki tai ei mitään -ajattelu: et tee mitään ympäristön hyväksi, jos et lopeta autoilua, et voi olla eläinrakas, jos et ole vegaani tai et voi missään nimessä ajatella maapallon tilaa, jos hankit biologisia lapsia adoptoimisen sijaan. Toisin sanoen olet itsekäs, eläimiä vihaava luonnontuhoaja, jos erehdyt sortumaan yhteenkään näistä. Hävetkää siis jokaiikka, jotka haaveilette omista lapsista, että syystä tai toisesta pysty tai halua muuttaa ruokavaliota tai jos auto on tärkeä vaikkapa töissä. Hyi teitä!

Mekko: River Island
Eikö kuulostakin tutulta? Tulee tehdä siis  kaikki mahdollinen tai muuten omat tekemiset on yhtä tyhjän kanssa. Mutta eikö siis tosiaan riitä, että jokainen meistä tekee jotain? Ilmeisesti ei, ei ja ehei. Pitää vetää ihan täyskäännös, koska mikään muu ei auta. Jos et panosta vähintään sadalla prosentilla johonkin, se on sama kuin paskat välittäisit koko asiasta. Tai siltä ainakin vähän välillä vaikuttaa erilaisten keskustelujen pläräämisen myötä.


Mullakin on välillä riittämättömyyden fiiliksiä, vaikka nyt olen vähitellen yrittänyt lakata kantamasta huonoa omaatuntoa ja alkanut ajatella, että teen ihan tarpeeksi. Esimerkiksi vegaaniksi en voi terveydellisistä syistä ryhtyä: mun IBS on juuri sitä tyyppiä, joka oireilee rajusti silloin kun oireet iskee: kylmä hiki virtaa, tulee huono-olo ja vatsa menee ihan sekaisin. Lisäksi nää oireita aiheuttavat asiat on just niitä, jotka vegaaniruokavaliossa olis tärkeitä proteiinin kannalta: soija, palkokasvit ja kaalit. Jos siis olisin vege, joutuisin pitämään parin, kolmen tunnin varoajan aina ruuan jälkeen ennen kuin uskaltaisin lähteä mihinkään. Uskon myös, ettei ole kovin hyväksi kropalle sen enempää kuin mielelle, kun maha olisi lähes jatkuvalla syötöllä sekaisin ja pitää stressata jokaisesta menosta, että uskaltaako lähteä vai meneekö shoppailu kavereiden kanssa tai luennot siihen, että istun vessassa ja kärvistelen kivuissa.


Ja sitten ne lapset. Suurin unelmani on tulla äidiksi ja en halua jättää sitä toteuttamatta. Tietysti adoptoimallakin se lapsi on yhtälailla oma, mutta adoptointi ei ole maailman helpoin prosessi: menee monen monituista vuotta, ennen kuin lapsen edes saa, jos saa ja lisäksi pitää olla aika pirun kovat tulot, enkä tiedä tuleeko meillä koskaan olemaan sellaisia summia rahaa, vaikka itsekin olen toivottavasti vuoden päästä työelämässä. Lisäksi haluan kokea raskauden ja synnyttää ja jos tämä on jonkun mielestä itsekästä, niin sitten se on. Siinä tapauksessa olen itsekäs.

Sama koskee tuota meidän koiraa: välillä somen koiraryhmien keskusteluissa nousee esiin, että ensin pitäisi antaa  kodit kodittomille ja sitten vasta hankkia uusia pentuja. Kaverillani on aivan ihana rescue ja arvostan tosi paljon sitä, että hän on miehensä kanssa siihen ratkaisuun päätynyt. Meille kuitenkin paras päätös oli hankkia pentu kasvattajalta, koska halusimme aloittaa puhtaalta pöydältä ja tietää koiran alkuperästä ja suvusta kaiken mahdollisen. Silloin sitä uuden, meille molemmille ensimmäisen oman koiran hankkimiseen liittyvää stressiäkin oli vähemmän. Haluan olla Varpulle paras mahdollinen emäntä ja koin sen onnistuvan parhaiten näin: pelkään, etten olisi osannut toimia oikein, jos koiralla olisi ollut esimerkiksi traumoja (vaikka kaikilla rescueilla niitä ei tietenkään ole) ja samalla pilannut koko koiran.



Olenko nyt siis itsekäs ja saamaton vätys, joka inhoaa luontoa ja elukoita sekä tukee ylikansoitusta? Ehkä joidenkin mielestä, mutten omastani: lajittelen jätteet, kierrätän, kuljen paljon kävellen tai pyörällä ja teen eilisistä perunamuuseista rieskoja. Jos paskat välittäisin ympäristöstä, en tekisi mitään. Entä eläinrakas? Koen kyllä olevani, koska teen sen verran mitä pystyn: yritän syödä enemmän kasviksia kuin ennen ja suosia kalaa sekä lähiruokakin tulee olemaan kovemmassa huudossa, kun siihen työelämän myötä on enemmän rahaa. Ja entäs tuo koira sitten? Käyn Varpun kanssa jokaikinen päivä pennulle sopivan pitkiä lenkkejä säästä riippumatta, se saa juosta metsässä vapaana, kun tuon ikäistä kiinnipitoaika ei vielä koske sekä sitä aktivoidaan paljon erilaisia taitoja opettelemalla ja aktivointileluilla. Ruoka tulee ajallaan ja myös lepoa on riittävästi. Jos en olisi eläinrakas, en tekisi näin. En olisi edes hankkinut koko koiraa.

Lapset sitten? Suurimmasta unelmastani en halua luopua, mutta se ei tarkoita, että synnyttäisin tähän maailmaan pari kolme saastuttajaa lisää, vaan pyrin ehdottomasti kasvattamaan heistä luontoa kunnioittavia fiksuja ihmisiä. Ehkä he pystyvät tekemään enemmänkin kuin äitinsä.


En halua enää kantaa huonoa omaatuntoa siitä, etten tee tarpeeksi. oikeastaan koen yhä enemmän ja enemmän tekeväni sen verran kuin pystyn. Ja samalla tavalla toivon teidän kaikkien ajattelevan omista tekemisistä: ei tarvitse olla kaikkivoipa yli-ihminen, vaan riittää, että tekee sen mihin kykenee. Niinhän sitä sanotaankin, että pienistä puroista syntyy suuri joki. Annetaan siis sen joen kasvaa.

Mitä ajatuksia kaikki tai ei mitään -ajattelu sussa herättää?

torstai 21. kesäkuuta 2018

Kolme hyvää

Jee, Haamupuheluja-blogin Rue heitti mulle haasteen ja oon tästä aivan innoissani! Oon tykänny aina tällasista kyselyistä ja etenkin siitä pohtimisesta, mitä niihin vastaisi. Homman nimi siis on lyhyesti se, että vastataan jokaiseen aiheeseen kolme hyvää asiaa. Tuleepahan pyöriteltyä näitäkin juttuja nyt oikein kunnolla.

Paita: Cubus // housut: Bik Bok // Kengät: H&M

Kolme hyvää asiaa päivässäni
Pääsin APO:on! Eli siis aikuiskouluttajan aineopintoihin! Tänään aamulla kirjauduin hermostutksissani sähköpostiin ja siellä odotti tällainen ihana viesti. Olen nyt askeleen lähempänä unelmaani eli opettajan ammattia!

Varpun pentukurssi: on niin ihana nähdä, kuinka meidän pieni oppii ja oivaltaa jotain uutta.

Reissuun: pentukurssin jälkeen suunta on ensin kohti Espoota ja sieltä huomenna Loviisaan
juhannuksen viettoon. Espoon reissulla piipahdetaan iskän luona katsomassa heidän pientä kelpienpentua ja meikäläisen äitipuoli antaa Varpulle rokotteen ja tsekkaa, että tyllerö on muutenkin okei. Kätevää kun lähipiirissä on eläinlääkäri!



Kolme hyvää asiaa minussa
Kiltteys: haluan aina ajatella jokaiseen asiaan myös muiden kantaa ja ottaa kaikki huomioon. Tää piirre on kyllä ajautunut vähän ylikiltteyden puolelle, mutta yritän koko ajan saada vaakaa tasapainoon. Eiköhän se vielä joskus onnistu!

Toisten puolesta iloitseminen: tästä meidän Hilda on mulle sanonut, ihana sisko! On ihanaa iloita toisten puolesta, eikä kääntää sitä energiaa kadehtimiseen.

Pisamat: jottei nyt menis liian syvälliseksi, niin heitetään joku pinnallisempikin seikka. Pisamat on siitä just kivoja, että saa vaihtelua aina kesäksi. Tuleepahan tällasen punapigmenttisenkin tyypin kasvoille vähän jotain elonmerkkejä. :D

Kolme hyvää asiaa elämässäni
 ☘ Kaikki ihanat ihmiset ympärillä sekä tietty Varpu ja Erkki: perhe, miekkonen, ystävät ja totta kai koirat, mitä muuta mää edes tarvitsisin.

Ihana opiskelupaikka: Jyväskylän yliopisto ja sen monenlaiset työskentelytavat on sopinu mulle vähän paremmin kuin Helsingin tenttipainotteisuus. Lisäksi ensi lukuvuosi on uusia haasteita ja odotusta täynnä: APO-opinnot ja gradu sekä samalla totta kai se, että siitä tulee mun viimeinen opiskeluvuosi.

Tää kaupunki: asun vihdoin siellä, missä olen aina halunnutkin. Jyväskylä on just sopivan kokoinen ihanine pienine putiikkeineen ja kahviloineen.



Kolme hyvää asiaa tänä vuonna
Varpu: ehdottomasti! Varpu on ollut meidän elämässä jo ihan alkuvuodesta asti: ensin ajatuksissa ja nyt tässä tuhisemassa unissaan pöydän alla. Meidän rakas!

Iron Maidenin keikka: tää on ihan pakko upeutensa takia mainita! Oli kyllä sellanen show että sitä varmasti muistellaan vielä.

Parveke: tässä iloitaan nyt pienestä, mut tää on tähän asti ollut sellainen ikuisuusprojekti. Saatiin siis miekkosen kanssa parveke vihdoin sellaiseen kuntoon, että siellä voi viettää aikaa. Miekkonen hankki kalusteet, mää kukkaset. Nyt vaan pitää odottaa, että Varpu vielä vähän kasvaa, kun parvekkeen kaiteissa on vähän turhan isot välit. Mutta eiköhän sinne tänä kesänä päästä koko porukka!

Kolme hyvää asiaa blogissani
Maanläheisyys: en pyri blogilla täydellisyyteen, vaan pidän tätä sellaisena arjen henkireikänä.

Tietoisuus kunniaan! Olkoon tämä blogi osa sitä, ettei jokaista burgeria pidetä homssuisena nörttinä, jolta sosiaaliset taidot puuttuu, mutta fysiikan kaavat sujuu sitäkin paremmin.

Monipuolisuus: en halua pitää tätä vain yhden asian blogina, vaan värikkäänä sillisalaattina, jossa olis kuitenkin joku punainen lanka siellä jossain. Saas nähdä onnistuuko :D


Kolme bloggaajaa, joiden toivoisin vastaavan kysymyksiin:
Taru Anu Elina -blogin Taru
Viikarivartti-blogin Varpuslintu
Siiri Kiviharju -blogin Siiri

Ja hei, ihanaa juhannusta teille muruset!

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Varpu, meidän pieni nokkasiili

Kuten arvata saattaa, pennun myötä tänne alkaa putkahtelemaan välillä myös koiramaisia juttuja. Ja tarvitseehan uusi perheenjäsen totta kai oman pienen faktapostauksensa, joten tässä se tulee: Varpun oma postaus.

Äiti ja tytär

Varpun nimellä on tietysti oma tarinansa. Halusin antaa koiralle ehdottomasti ihmisen nimen, jolla on vielä joku syvällisempi tarkoitus. Tässä tapauksessa se suuri ja syvällinen merkitys löytyy lapsuudesta:  Vili Vilperissä oli joskus vierailevana tähtenä nokkasiilinpoikanen nimeltä Varpu. Ja onhan tällaset lapsuusmuistot ihan parhaita, joten siinä ei tarvinnut pitkään pähkäillä. Pienen virallinen nimi taas on Kajaskiven Lemmonmarja.

Varpu on siis rodultaan suomenlapinkoira ja on paimensukuinen. Tämä tarkoittaa lähinnä vähän erilaista ulkonäköä. Koira ei näytä niinkään pystykorvalta, vaan enemmän paimenkoiralta.

Varpu on sijoitusnarttu. Jos siis koiruus on kaikinpuolin terve jne. se saa omat pennut jossain vaiheessa.


Meidän pikkuisella on ihanan vilkas ja utelias luonne: pientä kiinnostaa kaikki mahdollinen, mutta päivän kohokohtia ovat kuitenkin ruoka-ajat ja palkkana saadut makupalat. Ja tää jos mikä on koulutuksessa iso etu! :D

Kuten mää, niin myös Varpu menee istumaan aina sohvalle tismalleen keskelle.

Varpun kanssa aloitettiin sosiaalistaminen heti kotiutumisen jälkeen: ollaan käyty ajelemassa bussilla, kahviloissa, keskustassa ja asemalla. Myös muihin koiriin (tutut rokotetut koirat ja pentutreffit) ja kaikenlaisiin ihmisiin ollaan tutustuttu.



Varpu osaa tulla luokse, päästää irti (myös meidän nilkoista, vaikka se niissä mielellään roikkuiskin :D), ottaa katsekontaktin käskystä, arvata kummassa kädessä herkkupala on, jätä-käskyn, pujottaa pään valjaista läpi, istua sekä mennään-käskyn. Myös autossa matkustaminen sujuu ihan hyvin. Tällä hetkellä harjoitellaan paikallaoloa ja maahanmenoa.

Varpun oudoin tapa on mölistä tosi epäkoiramaisesti sohvalla, huitoa samalla jaloilla ja kaivaa sohvatyynyä. Ei ehkä kirjoitettuna kuulosta niin jännältä kuin miltä näyttää. :D

Tulevaisuudesta  aletaan harrastaa jotain lajia, mutta valinnanvaraa on ihan liikaa: toisaalta agility kiinnostais, mutta myös rallytoko ja nosework. Saas nähdä milloin mää saan tästä edes jonkunlaisen päätöksenpoikasen tehtyä. Voi olla vielä hankalampaa, kun mun ikuinen jahkailu jogurttihyllyllä.


Millaisia otuksia teillä asustaa?

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Älä oleta

Tarvitsen aikaa erityismielenkiinnonkohteiden kanssa.
En halua ottaa katsekontaktia tai kätellä.
En ymmärrä kielikuvia.
En pärjää arjessa.
Olen opetellut tunteiden näyttämisen, koska en olisi sitä luonnostaan osannut.
Minulle on puhuttu kuin lapselle.

Ja näitä riittää: virheellisiä oletuksia meikäläisestä pelkän Aspergerin pohjalta. Edes tuntematta mua.

  Mekko: River Island / Sukkahousut: H&M
Näihin kaikenkarvaisiin oletuksiin liittyy tosi paljon tunteita ja ajatuksia: tiedetäänkö Aspergerista tosiaan näin vähän, nähdäänkö minut pelkkänä diagnoosina ja lisäksi tuntuu tosi ikävältä, että läntätään otsaan heti se Asperger-leima ennen kuin minuun on tutustuttu ihmisenä, persoonana.

 
 Kysyä toki saa ja pitää. Se on perusta tiedon ja tietoisuuden leviämiselle. Kokemusasiantuntijana kannustan jokaisen puheeni aikana yleisöä esittämään kysymyksiä, koska niiden avulla voin kertoa kaiken sen, mikä puheenvuorossa itsessään jäi sanomatta. Yksi toive mulla olisi sekä puheenvuorojen yleisölle että kaikille muillekin: kysyä saa, mutta olettaa ei. Sama koskee myös muutakin käytöstä: kätelkää ja katsokaa silmiin ihan rohkeasti. Jos mulla olisi jotain ongelmia näiden tai muiden alussa mainittujen asioiden kanssa, niin sanoisin siitä kyllä.


Tiedän totta kai, ettei ihmiset ilkeyttään oleta asioita Aspergerista, näkövammaisuudesta, diabeteksesta tai mistä tahansa diagnoosista. Halutaan enemmänkin olla kohteliaita ja huomaavaisia. Nämä asiat kääntyvät kuitenkin itseään vastaan: vaikka tiedetään tällaisen käytöksen tausta, se silti tuntuu loukkaavalta. Parempi olisi, jos ensin joka iikkaa diagnoosista tai diagnosoimattomuudesta huolimatta lähestyttäisiin kuin ketä tahansa ja jos tilanne alkaa vaikuttaa siltä, ettei ns. normaali lähestyminen tai kommukaatio onnistu, niin sitten vasta muutetaan tapaa toimia. Tällöin tietoisuus näkyisi oikeastaan paremmin: ymmärretään, ettei diagnoosi tee ihmisestä yhtä harmaan massan osaa, vaan hän on oma persoonansa, ei häiriö, sairaus tai vamma.


Toivon että minulta kysytään asioita yhtä paljon kuin aiemminkin. Sen avulla ennakkoluuloja ja stereotypioita murtuu. Kysyminen ei kuitenkaan tarkoita olettamista, vaan uteliaisuutta ja halua tietää enemmän. Nähdä diagnoosin taakse.

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Kesän ämpärilista

Nyt on vihdoin aikaa suunnitella tämän kesän ämpärilistaa! Mielessä vilistää jo kaikenlaisia ajatuksia ja ideoita, joita voisin toteuttaa. Mutta pidemmittä puheitta, tässä olis tän kesän suunnitelmat!



Hae kirjastosta kesälukemista. Ja ei, nyt en tarkoita niitä kesäopintoja varten kahlattavia tiiliskiviä, vaan jotain ihanaa ja kevyttä luettavaa.

Avaa kesä kavereiden kanssa. Tän oon tosin jo toteuttanut, koska viime lauantaina ajettiin tyttöporukalla kaverin luokse Ähtäriin ja vietettiin kesänavajaisia. Suunnitelmissa oli mennä Ähtärin ainoaan klubiin bailaamaan, mutta simahdettiinkin  sohvalle Siskonpeti-maratonin aikana. Meistä on vissiin tullut vanhoja. :D

Varpun kesä. En ottanut tälle kesälle töitä ihan jo senkin takia, että haluan keskittyä koiran kasvattamiseen ja luoda sille hyvän peruspohjan, kun nyt on kerta tällainen mahdollisuus. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että hengaan koiran kanssa kotona 24/7, vaan elän kuten normaalistikin ja koirankoulutus tulee siinä ohella. Esimerkiksi tunnin parin shoppailureissut kavereiden kanssa tai salitreenailut on Varpulle hyvää yksinoloharjoitusta. Hyvän perustan rakentaminen maksaa kyllä itsensä takaisin, kun koira on aikuinen.

Katso Wallandereja. Ne vaan kuuluu kesään! Oon aina tykännyt ruotsalaisista dekkareista, topklass!

 

Vietä ihana juhannus mökillä perheen kanssa. Tätä odotan jo ihan innoissani!

Käy konttiravintola Mortonissa. Jyväskylän uutuus, joka on pakko päästä testaamaan!

Älä unohda Maidenin keikkaa! Enkä unohtanut: tämäkin on jo tehty viime viikolla ja oli kyllä ihan huippua! Kyllä ne ukkelit vaan edelleen jaksaa vetää kunnon shown lavasteineen ja settilistoineen. Oli ihan huippu!

Muista lomailla. Vaikka tarkoitus olisi suorittaa kaksi kurssia kesällä, niin lomailu ei saa kuitenkaan unohtua!


Älä stressaa liikaa APO-kokeen tulosta. Kuten viime kesänäkin, myös tänä vuonna on jännitystä opiskelujen suhteen. Olen nyt siis hakenut aikuiskouluttajan pedagogisiin aineopintoihin ja niiden tulokset ilmestyvät parin viikon päästä, iik!

Heitä vihdoin ja viimein se talviturkki menemään! Kelejä uimiselle on ollut jo ihan hirmu paljon, mutta eipä ole silti tullut mentyä. :D

Laita parvekkeelle kukkia. Tää piti tehdä jo viime kesänä. Se kuitenkin jäi, koska parvekkeella ei ollut kalusteita, joten siellä ei kauheasti tullut aikaa vietettyä. Nyt olis kalusteetkin eli eikun kukkasia ostelemaan.

Yritä päästä John Smith -festareille. Mun viime festareista on jo liian pitkä aika, joten nyt on korkea aika mennä taas. John Smith -festarit olis Peurungassa eli aika tässä lähellä ja ennen kaikkea siellä on pari ihan huippubändiä: Eluveitie ja Ensiferum. Tää saattaa tosin jäädä yritykseksi, koska ennakkoliput on jo myyty loppuun eli pitäis paikan päälle mennä jonottamaan. Mutta toivotaan, että onnistuis!

Millaisia suunnitelmia teillä on tälle kesälle?