keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Lemmikkivankila?

Meillä oli muutama päivä sitten aivan ihana aamu. Siis tosi ihana. Aivan huippu. Ja haiseva. Me kohdattiin nyt nimittäin ensimmäistä kertaa se, mikä tulee väistämättä joskus jokaisen koiranomistajan kohdalle: Varpu löysi omasta mielestään ah niin ihanan läjän, jossa oli aivan pakko pyöriä. Ja voi sitä hajun määrää, joka ei edes lähtenyt ensimmäisessä pesussa Varpun omalla rypsishampoolla pois. Pesu nro 2 tehtiinkin sit koirashampoon lisäksi pienellä määrällä mun shampoota ja vaahdotin koiran turkkia varmaan joku kymmenisen minuuttia. Mutta ehei, eipä silläkään lähtenyt, edelleen koiran korvien takana ja leuan alla haiskahti melko vahvasti.  Joten vielä vähän vahvemmat aseet käyttöön: laitoin ensin vähän huuhdeltavaa hoitoainetta, jonka pyyhin pois märällä pyyhkeellä. Ei auttanut. Niinpä suihkautin Varpun turkkiin hieman jätettävää hoitoainetta ja se sit tehosi, ainakin suurimmaksi osaksi. Lopputulos: mää ja Varpu haistiin rypsiltä, shampoolta ja kahdelta eri hoitsikalta. Ja Varpussa oli edelleen läjämäinen aromi. Onneksi kuitenkin melkein olematon.

Samana päivänä katsottiin miekkosen kanssa ohjelma, jossa keskusteltiin siitä, onko lemmikeiden pitäminen epäeettistä. Siinä höpötettiin lajityypillisen käytöksen estämisestä (oliko tän näkemyksen mukaan Varpun hankkiman hajustuksen pyykkääminen siis väärin???), epäekologisuudesta ja ennen kaikkea siitä, kuuluuko mikään elukka ihmisen hoiviin. Tosi rajuja mielipiteitä siis, mutta onko tääkään juttu nyt niin mustavalkoinen: onko ihminen aina se paha tyyppi, joka julmasti hyödyntää eläimiä? Onko lemmikki vain ihmisen huviksi?


Mää ainakin uskon, että suurin osa meistä on ottanut lemmikin seurakseen, perheenjäseneksi. Silloin kyse on väistämättä enemmän vastavuoroisuudesta kuin yksipuolisuudesta: lemmikki tuo ihmiselle iloa, on harrastuskumppani ja tärkeä perheenjäsen. Samalla kuitenkin lemmikistä huolehditaan, jotta se voisi hyvin. Ja koiran kohdalla se tarkoittaa esimerkiksi ulkoilua, ruokintaa, aktivointia, terveydestä huolehtimista, sosiaalistamista... vaikka mitä siis. Ja mää voinkin kyllä sanoa, että ollaan tehty Varpun hyvinvoinnin eteen ihan kaikkemme.

Mää koen, että Varpu saa elää meidän kanssa hyvää ja koiramaista elämää. Se pääsee pitkille lenkeille päivittäin, juoksemaan vapaana ja usein leikkimään myös toisten koirien kanssa. Varpua  aktivoidaan paljon ja nyt pentu- ja arkitottiskurssien jälkeen aloitettiin myös agility, josta pieni selvästi nauttii. Paimennustakin mennään kokeilemaan parin viikon päästä eli just sitä, mihin lapinkoira on alunperin tarkotettukin. Ehkä siis se, että pestiin koiruus sen läjäepisodin jälkeen pariin kertaan, ei estä lajityyppilistä käyttäytymistä mitenkään liikaa, koska suurimman osan ajasta Varpu saa tehdä ja olla, kuten koirille on luonnollista.


Mää voisin siis sanoa, ettei lemmikin pitäminen ole itsekästä, jos eläin voi hyvin: silloin sen eteen nähdään niin paljon, että tuskin kukaan ottaisi koiraa, kissaa tai vaikka undulaattia huvin vuoksi. Ehkä pitäisi luopua ennemminkin siitä ajatuksesta, että kaikki, siis ihan kaikki omien toiveiden toteuttaminen on itsekästä. Tai jos se onkin, niin siinä tapauksessa se on ihan tervettä sorttia.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Aspergeria, Aspergeria kaikkialla

Millaista olisi, jos juuri sut nähtäisiin jonkun sun ominaisuuden, vaikkapa hiustenvärin määrittämänä? Ihan sama mitä teet, niin jotkut vain ajattelisivat: "Ehkä se pudotti sen puhelimen lattialle, koska se on blondi." tai "Ai se ei tajunnut tota juttua? No totta kai se johtuu tosta blondiudesta!" Kukaan fiksu tyyppi tuskin tosissaan selittäisi jonkun asian juontavan juurensa vaaleista hiuksista, mutta valitettavasti vaikkapa autisminkirjon kanssa tällaista esiintyy: kun kerta on burgeri, niin kaikki tekemiset, olemiset ja valinnat johtuu just siitä. Tietysti.

Tunika: Gina Tricot // housut: Cubus // kengät: Kenkämarski

Monesti oon miettinyt, että mitäs jos monetkin ihmiset ajattelee mun joidenkin valintojen, ajatusten ja tekemisten olevan Aspergerin sävyttämiä tai niiden kummunneen nimenomaan siitä syndroomasta. Esimerkiksi kerran kokemusasiantuntijakeikalla unohdin laittaa vierailijaläpyskän kaulaan ja olin vain laskenut sen pöydälle. Jäinkin sit miettimään, että mitäs jos osa yleisöstä näki sen syndrooman läpi? Mitäs jos porukka luuli, etten laittanut läpyskää naruineen kaulaan vaikkapa tuntoyliherkkyyden takia? Tietysti meikäläisen puheessa tuli ilmi, ettei mulla ole aistiyliherkkyyksiä, mutta onhan multa joskus aiemminkin kysytty, miten jotkut burgeripiirteet mulla ilmenee, vaikka olin sanonut jo puheen aikana, että multa puuttuu just ne stereotyyppisinä pidetyt oireet.


Oon täällä blogin puolella monesti höpötellyt, ettei ketään pitäisi nähdä diagnoosin läpi, vaan ihmisenä, persoonana. Tää diagnoosilla selittäminen on just sitä, ettei sitä persoonaa täysin nähdä. Varmasti on usein helpoin selittää asiat itselleen niin, mutta ehkäpä meidän jokaisen olisi aika unohtaa se oireyhtymä, sairaus tai vamma ja kohdata ihminen ihmisenä, ei hänen diagnoosinsa läpi. Enhän mää itsekään tiedä joistain mun piirteistä, johtuuko ne Aspergerista vai ihan vaan persoonasta tai temperamentista. Mulla on esimerkiksi ollut aina vahva oikeudentaju, joka voi toki johtua Aspergerista, mutta toisaalta meikäläisen äiti ja siskot on myös tosi oikeudentajuisia. Eihän tässä voi siis tietää, mikä johtuu Aspergerista, mikä jostain muusta. Sama vaikkapa mun ylikilttiyden, bambisyndrooman (josta lisää täällä) kanssa: voihan se johtua Aspergerista, mutta myös mun persoonasta.


Vaikka siis ihmisellä olisikin joku diagnoosi, oli se sitten ollut syntymästä asti tai tullut joskus myöhemmin elämän varrelta matkaan, niin se ei  juuri kerro kenestäkään kauheasti, eikä sillä voi selittää paljoa: me kaikki käyttäydytään, tehdään valintoja ja ihan vain ollaan tosi monen tekijän pohjalta. Ehkä ei siis pitäisi hakea selitystä milloin millekin, vaan ihan vain olla ja antaa mennä diagnoosista huolimatta tai just sen takia.

Psst! Olisko just sulla jotain kysyttävää tai postaustoiveita Aspergerista? Kerro vain rohkeasti, niin postaan sit  niistä teitä askarruttavista aiheista!

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Syksy: uuden alku?

Syksy tarkoittaa monelle meistä paluuta arkeen: töihin, kouluun tai opiskeluiden pariin. Samalla usein startataan uusia harrastuksia, aletaan syödä taas fiksummin ja liikkua enemmän sekä ennen kaikkea halutaan elää taas aktiivisempaa ja ahkerampaa elämää, vähän niin kuin vuodessa olisi kaksi hetkeä uudistua: vuodenvaihteen new year, new me ja sit tää syksyn puhtaalta pöydältä -meininki.

Takki: H&M // mekko: saatu // sukkikset: Lindex // laukku: kirppari

Mutta mitä just tää syksy mulle merkitsee? No tosi paljon uutta, paljon enemmän kuin aiempina vuosina. Mulla alkaa viimeinen opiskeluvuosi ja samalla opettajanopinnot ja gradun kanssa ahertaminen. Jännää! On jotenkin vaan niin ihmeellistä ajatella, että vuoden päästä olisin valmistunut ja toivottavasti työelämässäkin kiinni. Näiden unelmien saavuttaminen vaatii vaan ihan älyttömästi työtä ja se tietysti vähän pelottaa: mulla on gradu ja 35 op:n sivuainekokonaisuus tehtävänä, siis yhteensä 95 op tälle lukuvuodelle, huh. Yritän kyllä lohduttautua sillä, että onhan mulla kunnon opintopisterysäyksistä aiempaakin kokemusta, mutta nyt työtä tulee kyllä olemaan enemmän. Lähden tähän kuitenkin toiveikkaalla asenteella ja teen töitä sitä mukaan kuin niitä tulee, enkä jätä mitään viime tippaan. Okei, kuulostaa ehkä vähän kuun tavoittelulta taivaalta, mutta eiköhän tästä lukuvuodesta selvitä joko vähän suuremmalla stressimäärällä tai sit sellasella kohtuullisella. Mun on turha nimittäin valehdella itselleni, etten muka stressaisi. :D


Muita uusia juttuja on tietenkin Varpun harrastukset. Syksyn aikana olis tarkoitus aloitella agilitya ja päästä siinä kunnolla alkuun. Lisäksi käydään kokeilemassa lampaiden paimentamista. Varpun kasvattaja nimittäin soitti vähän aikaa sitten ja kyseli, olisko meillä innostusta käydä testailemassa ja tottahan toki meillä on! Syyskuun lopulla olis siis suunta kohti Someroa ja lammastilaa! Ja tärkeänä kysymyksenä mulla totta kai päässä pyörii, että saakohan niitä lampaitakin jossain vaiheessa rapsuttaa.


Ja koska oon ainainen sokerihiiri, niin tavoitteena on tietysti myös herkkujen säästäminen viikonloppuihin. Kesällä oon antanut itselleni luvan herkutella enemmän, mutta nyt syksyllä alkaa taas skarppaaminen tänkin asian suhteen. Tietysti se yksi pulla tai Da Capo keskellä viikkoa on ihan sallittu, mutta yritän nyt lomankin jälkeen pitää syömiset fiksuina. Liikuntaa tulee kuitenkin onneksi väistämättä, koska Varpu tarvitsee runsaasti ulkoilua ja lenkkeilyä. Lisäksi mulla on suunnitelmissa käydä salilla kaksi kertaa viikossa ja uskon että se on ihan riittävä määrä: onhan se ihan peruskestävyystason liikunta  kuitenkin tärkeintä.


Tällä kertaa mun syksyn tavoitteissa on kuitenkin jopa jonkinlainen realismi mukana: tuntuu että melkein kaikkina viime vuosina olen lähtenyt vähän liiankin lennokkaasti kohti uusia haasteita ja sitten lähempänä joulua kirjoitellut viimeisiä esseitä melkein hengenhädässä, koska pitäsihän sitä ehtiä salillekin, mutta silti pysyä kouluhommien aikataulussa. Viime syksy oli tästä tosi hyvä esimerkki: mulla oli päivässä ehkä just se yksi tai kaksi tuntia vapaa-aikaa, koska  olin ahnehtinut ihan älyttömän paljon kursseja ja lisäksi ramppasin salilla kolme, neljä kertaa viikossa. Nyt oon sentään  oppinut olemaan armollisempi itselleni, ainakin vähän. Tästä on siis hyvä lähteä kohti tätä syksyä: tavoitteita on, mutta myös aikaa ihan vain olla ja tehdä just niitä asioita, jotka auttaa jaksamaan!

Millaisia suunnitelmia ja tavoitteita just sulla on tälle syksylle?

tiistai 28. elokuuta 2018

Viisi uutta ja ihanaa -blogiesittely

Meidän piti mennä miekkosen kanssa tänään päiväreissulle Kuopioon, mutta Varpu muutti vähän suunnitelmia syömällä raadon tienposkesta. Pienellä on nyt siis huono olo ja vatsa sekaisin, eikä ruokakaan maistu (mikä on Varpun kohdalla ihme, tässäkin tilanteessa). Sääliksi kyllä käy, enkä mää oikein pysty keskittymään muihin juttuihin, kun ravaan kurkkimassa sängyn alle piiloutunutta Varpua. Nyt yritän kuitenkin parkkeerata hetkeksi itseni tähän sohvalle ja esitellä niitä teidän blogeja, joita tuli linkkauspostauksen myötä ihan mukavasti ja sain siinä samalla ihanan paljon täydennystä lukulistalle!

Muutama viikko takaperin siis huhuilin blogissa uutta lukemista. Oli ihan huippua huomata, kuinka paljon ihan jo lifestylen sisältä löytyy vaihtelua. Nyt sitten on valinnat tehty ja voin sanoa, ettei se helppoa ollut: kaikki blogit olivat persoonallisia, aivan omanlaisiaan, mutta päätöksiä oli silti tehtävä. Hankalien pohdintojen ja useiden tuntien lukemisen myötä, tässä olis viisi sellaista blogia, jotka puhutteli mua aivan erityisen paljon. Kiitos vielä tosi paljon kaikille bloginsa linkanneille!


Stalkkaa mun elämää päätyi lukulistalle heti just sen mun kaipaileman aitouden vuoksi. Blogia kirjoittava Ilona postailee ihanan monipuolisesti omasta arjestaan, kevyemmistä ja syvällisemmistäkin aiheista. Mukaan mahtuu myös häähumua, ruokareseptejä (joista on kyllä paljon iloa mun kaltaiselle otukselle, joka ei ikinä osaa päättää, mitä ruokaa laittaisi) ja suloinen koira. Ilonalla on ihanan persoonallinen tapa kirjoittaa ja siihen kiinnitinkin huomiota heti ensimmäisenä.


Ihan ensimmäisenä mää kiinnitin huomiota ulkoasuun, joka ei mukaile sitä perinteistä puhtaanvalkoista pohjaa, vaan kertoo enemmän blogin teemasta, johon liittyy vahvana osana meri tai tarkemmin sanottuna merimiehen vierellä eläminen. Aihe on myös vähän samastuttavakin, koska miekkonen aloittaa reissutyöt syksyllä. Merimiehen vaimona elämisen lisäksi blogista löytyy lapsiperheen arkea, opiskelua ja reissailua. Tapa kirjoittaa on tässä blogissa myös ihana: asioista kirjoitetaan just sellaisina kuin ne ovat.

Ihanan persoonallinen blogi, jossa on mahtava idea: "Tenttivastauksiin, paikallislehden palstoille tai liitutaululle ei sovi kirjoittaa mitä vain. Ylijäämämietteet päätyvät siis varastoon aatenarikkaan", lukee blogin esittelyssä. Postauksissa näkyy mukavasti huumori, jolla käsitellään myös niitä arjen alamäkiäkin. Tulee etäisesti mieleen myös hyvällä tavalla Kettusen kirjat! Blogissa todetaankin päätavoitteena olevan viihdyttäminen ja siinä on kyllä onnistuttu!


Jennan blogissa ihanaa on se, ettei itseä oteta liian vakavasti: blogista löytyy itseironian vivahteita esimerkkiksi epäonnistuneiden asukuvien muodossa. Myös kirjoituksissa on ihanan kepeä tunnelma.  Jenna postaa mukavan monipuolisesti erilaisista aiheista, joten luettavaa löytyy joka lähtöön. Ja ai niin: vasta tän blogin myötä sain tietää, että Elimäellä, ihan siis meidän mökin lähellä on strutsitila. Sinne siis seuraavalla mökkireissulla!

Kadonneen jäljillä


Sonjan blogissa pääsee seurailemaan kohtapuoliin käynnistyviä opintoja Tukholmassa ja sen mukanaan tuomia muutoksia. Blogista löytyy myös reseptejä, pohdintoja arjesta ja syvällisemmistä asioista, kuten syömishäiriön kanssa kamppailusta. Samalla Sonja tuo hienosti esille sen, kuinka hän on oma persoonansa, eikä syömishäiriö. Se näkyy myös hyvin blogissa, joka ei pyöri syömishäiriön ympärillä, vaan elämän kokonaisuudessaan ja sen erilaisten kuvioiden.

perjantai 24. elokuuta 2018

Ihanneminä

Mulla ja monella muullakin meistä elämään kuuluu tiiviisti erilaisia tavoitteita, toiveita ja ihanteita: millainen haluaisin olla, mitä haluaisin tehdä, millaisen elämän haluan. Mää mietinkin, että jos elämä vaan menis suunnitelmien mukaan ja kaikki ne omat toiveet ja tavoitteet olisi ollu tähän mennessä mahdollista toteuttaa, niin millaista elämää nyt eläisin. Kokosinkin tähän postaukseen kaikki haaveet, jotka ovat vielä nimenomaan toiveissa, eivätkä todellisuudessa. Ja niitähän on vaikka minkälaisia: suuria ja pieniä, helpommin toteutettavia ja enemmän aikaa vaativia.

Millainen on siis ihanneminä?


No ainakin roikkuisin vähemmän somessa: välillä sitä aikaa vaan menee puhelimella turhankin paljon ja sit samalla kaikki muu jännä ja mielenkiintoinen jää huomioitta. Tää on onneksi kuitenkin sellainen asia, jonka saa korjattua nopeasti ja helposti, kunhan kärsivällisyys riittää. :D

Olisin jo valmistunut: aloittelin yliopistossa viisi vuotta sitten, joten tää seuraava on mun kuudes (ja kaiken järjen mukaan) viimeinen opiskeluvuosi. Tavoitteena mulla oli kuitenkin jättää opiskelijaelämä taakse viidessä vuodessa, mutta sivuaineiden ja pakollisten kurssien kanssa sekoilu venytti kandintutkintoa vuodella. Olis pitänyt ottaa asioista enemmän selvää!

Lukisin enemmän: oon aina tykännyt lukea, mutta opiskelut vähän verottaa mun lukutoukkailua: kun on koko päivän (tai okei, ehkä vaan muutaman tunnin) vääntänyt esseetä tai lukenut tenttiin, niin ei vain yksinkertaisesti jaksa lukea mitään muuta. Tää harmittaa tosi paljon, koska kirjat mukaansatempaavine stooreineen on jotain niin ihanaa!

Tekisin to do -listalta hommat heti: tämä todellakin! Vaikkei multa yleensä jää mitään ihan sinne viimetinkaan, niin vähän liikaa tulee kuitenkin aina lykkäiltyä monia sellaisiakin hommia, jotka olis silmänräpäyksessä hoidettu pois päivänjärjestyksestä.


Olisin äiti: mulla oli haaveena  tulla äidiksi 25-vuotiaana, mutta sekin pääsi vähän lykkääntymään, kun ajattelin sittenkin opiskella rauhassa loppuun ja hankkia vähän työkokemustakin ennen perheen perustamista. Eihän se ole mulle se kaikista toivotuin vaihtoehto, mutta näillä mennään ja toisaalta kun opiskelut alkaa olla jo loppusuoralla, niin ajatus oman alan töistäkin innostaa entistä enemmän.

Piirtäisin enemmän: hemmetti kun rakas harrastus on kiireiden takia jäänyt paljon vähemmälle. Mutta onneksi tää on helppo korjata: kynä käteen ja piirtämään siis!

Jättäisin herkkujen mättämisen vähemmälle: okei, tää on ehkä toteutunut jo osittain, mutta edelleen tavoitteena olis se lapsuudesta tuttu karkkipäivä kerran viikossa. Toisaalta mietin, ettei se yksi muutama DaCapo tai pulla keskellä arkea voi tätä koko tavoitetta romuttaa.  Tai niin ainakin tää sokerihiiri haluaa uskoa!


Siinä niitä nyt oli muutamia juttuja, mutta ei varmastikaan kaikkia. Itselle on tullut asetettua niin tavattomasti tavoitteita ja samalla tällainen unelmoija rakentaa pilvilinnoja ja haaveita niin paljon kuin ehtii. Yksi päivä kun valitin siitä, etten ole vieläkään valmistunut tai äiti, niin miekkonen totesi siihen, ettei yksi ihminen voi mitenkään saavuttaa kaikkia tavoiteitaan ja haaveitaan aina juuri siinä ajassa kun haluaisi. välillä pitää elää tässä hetkessä, eikä jossain kaukana tulevaisuudessa. Siinä hän on kyllä ihan oikeassa. Ja kun tarkemmin mietin, niin mullahan on tässä ja nyt kaikki paremmin kuin hyvin: mulla on aivan huippu mies, ihana koira, paras perhe, superrakaita ystäviä, opiskelut unelma-alalla sekä mukavia töitä siinä ohella. Unelmista ja tavoitteista en tietenkään luovu, mutta ehkä välillä pitäis vaan laskeutua pilvilinnoista alas ja huomata, että maanpinnallakin on hyvä olla. Joten ehkä nyt siis vain laitan aurinkolasit nokalle kuin Horatio konsanaan ja nautin elämästä tässä ja nyt.


Millainen on sun ihanneminä?

tiistai 21. elokuuta 2018

Vammaiset ja sairaat ne yhteen soppii

"Onko sun miehelläkin Asperger?" 

Siinä kysymys, jonka olen kohdannut useampaan kertaan. Vastaushan tuohon on, että eihei, mun mies ei ole Asperger tai muutenkaan kirjolla. Hänellä ei itseasiassa ole mitään diagnoosia. Se on tuntunut välillä vähän ihmetyttävän ja kummastuttavan. Mua taas silloin ihmetyttää ja kummastuttaa, että miksi se näyttää olevan niin monelle suurempi ylläri.


Ja eihän siinä, kyllä kysyä saa ja pitää, mut tuossakin on ehkä vähän sellaista pientä oletuksen sävyä, jota pohdin enemmän muutama postaus takaperin (löytyypi täältä). Tarkoittaako tää siis sitä, että koska mulla on Asperger, niin mun miehelläkin on? Eli burgerina valitsen muitta mutkitta burgerimiehen? Niinkö se siis automaattisesti menee? Vai olenko mää sit niin maanantaikappale, toisen luokan nainen, etten kelpaa kenellekään normaalille?

Monesti kysymystä kumppanin diagnoosista perustellaan siten, että jos mieskin on kirjolla, niin meidän olisi helpompi ymmärtää toisiamme ja samalla vertaistukeakin olisi jatkuvasti saatavilla. Tämä taas ihmetyttää mua kerta toisensa jälkeen: burgeritkin on erilaisia persoonia ja yksilöitä eli ei se diagnoosi tarkoita, että diagnosoitu kumppani on paras vaihtoehto. Ja täähän ei siis rajoitu pelkkään kirjoon: myös esimerkiksi näkövammaisilta kysytään, että eikö toinen näkövammainen olisi se paras mahdollinen kumppani. Onko se siis muiden mielestä niin, että vammaiset ja sairaat olkoot toistensa kanssa?


Tän oletuksen taustalla on totta kai oletus, että kaksi diagnoosin kanssa elävää ihmistä olis toisilleen sopivia just vertaistuen ja omakohtaisen kokemuksen takia. Kaunis ajatus joo, mutta samalla sen voi käsittää niin, että diagnoosi leimaa elämää niin paljon, ettei voi olla kenenkään normaalijampan kanssa. Ihan kuin koko elämä olisi siis yhtä diagnoosia: se on mielessä ja vaikuttaa elämään aamulla, töissä, salilla, kaupassa, herkkuja mättäessä, pyykkiä ripustaessa, hampaita pestessä... Tästä ajattelutavasta väkisinkin paistaa läpi se, kuinka valitettavan monet näkevät diagnoosin koko elämää ja ihmistä leimaavana. Ei ole ihmistä, on vain diagnoosi.  Ja diagnoosillehan sopii kumppaniksi toinen diagnoosi. Totta kai.

Miksi en sitten ole toisen burgerin kanssa? Edellisen kappaleen tilityksestä sen näkee aika selvästi: oon suhteessa mun miehen kanssa, en diagnoosin. Miekkonen on mulle paras mahdollinen kumppani juuri siksi, että hän on aivan mahtava persoona. Me ollaan monessa asiassa vastakohtia, kuten siinä, että mää oon tunteella kulkeva ekstrovertti, kun taas miekkonen järjellä pohdiskeleva introvertti. Silti meillä on tosi samanlaiset arvot ja ajatukset. Lisäksi Asperger ei näy meidän suhteessa yhtään mitenkään: me ollaan ja eletään kuin ketkä tahansa muutkin. Miekkonen on siis upea tyyppi ja ennen kaikkea: hän näkee minut ihmisenä, ei oireyhtymänä.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Sydän kurkussa

Nyt on työreissulta kotiuduttu ja hetki aikaa ihan vain olla. Hämmentävää tässä on kyllä se, että mää oon yksin täällä: miekkonen tulee tänään partiotapahtumasta ja Varpu on vielä hetken hoidossa (mää olin eilen vasta niin myöhään kotona ja miehellä koko päivä menoa, niin siinä olisi ollut vähän liikaa yksinoloa). Mut siis perusjuttu: kun kerta mies ja koira eivät ole nyt kotona, niin totta kai molemmat liittyvät tähän seuraavaan stooriin, joka tapahtui muutama viikko takaperin. Tarina ei ole kylläkään maailman kepein, kuten postauksen nimikin jo sanoo. Pohdin muutenkin tosi pitkään haluanko edes kirjoittaa tästä, koska tää juttu jäi ahdistamaan aika reippaasti. Sitten kuitenkin päädyin siihen, että parempihan se on näitäkin asioita nostaa esille: jos asioista ei puhuta, ei voida myöskään toimia.


Viime aikoina koirien myrkytyssyötit ovat olleet valitettavan paljon pinnalla: media tuntuu tursuavan varoituksia myrkkylihapullista, neuloja sisältävistä makkaranpaloista ja rotanmyrkkysyöteistä. Voitte siis kuvitella millaista on liikkua lähimetsissä koiran kanssa, jolle ruoka on elämän tärkein ja kiinnostavin asia maailmassa. Ja valitettavasti meidänkin lenkin varrelle osui epämääräinen makkaranpala, jonka Varpu ehti nielaista ennen kuin ehdin napata sen siltä pois. Voitte varmasti uskoa, että siitä seurasi ihan älytön paniikki. Itku kurkussa ryntäsin Varpun kanssa kotiin, soitin eläinlääkäriin ja yritin ensin oksennuttaa Varpua suolalla. Soitin siinä välissä miekkoselle ja hän sanoi että lähtee ajamaan töistä, jos Varpu ei oksennakaan. No eipä oksentanut.


Seuraava askel oli siis päästä lääkäriin, mutta se ei ollut niin helppoa kuin luulisi: lähes jokaisessa paikassa oli ruuhkaa, mutta viimein päästiin päivystyksen kautta eläinlääkärin pakeille. Ei siis kuin koira autoon ja kohti keskustaa, jossa päivystävä asema oli. Matka ei kestänyt kuin kymmenen minuuttia, mutta se tuntui paljon pidemmältä. Samalla oli myös huoli siitä, että kohta makkaranpalan syömisestä olisi kulunut tunti, eikä silloin oksennuttaminen välttämättä enää auttaisi.

Pääsimme onneksi nopeasti vastaanotolle ja Varpu oksennutettiin lääkkeellisesti. Makkaranpala tuli onneksi ulos ja vielä parempi uutinen oli, ettei siinä näkynyt mitään epäilyttävää. Niinpä me päästiin kotiin, Varpu söi hieman vesimelonia ja meni tyytyväisenä (ja väsyneenä) pöydän alle nukkumaan. Kävin vielä tonkimassa sitä metsäpolun viertä, josta makkaranpala oli löytynyt, enkä onneksi löytänyt sieltä sen enempää mitään. Loppu hyvin kaikki hyvin siis.


Vaikka meidän tarinalla oli onnellinen loppu, niin valitettavasti kaikkien kohdalla se ei mene niin. Nää tapaukset saakin mut aina pohtimaan uudelleen ja uudelleen näiden myrkyttäjätyyppien ajatuksenjuoksua: mitä he siitä saavat, että jonkun rakas perheenjäsen saa myrkytyksen ja pahimmassa tapauksessa kuolee siihen. Perheelle jää suuri suru, mutta mitä sille myrkyttäjälle jää? Ajatus siitä, että nytpähän tässä maailmassa on yksi pihoille paskoja ja räksyttäjä vähemmän? Jos tosiaan näin on, niin siinä on aika laiha ilo toisen suruun verrattuna. Oon siis totta kai sitä mieltä, että kakat kuuluu kerätä, eikä ulkona haukuta minuutteja putkeen tai hiljaisuuden aikana. Silti se on aika kumma, että joku vetää hernepellollisen niin syvälle sierainten uumeniin, että alkaa kylvää niitä hemmetin myrkkysyöttejä pusikkoihin, kun helpommalla pääsisi, jos nätisti kävisi sanomassa niistä asioista jotka häiritsee. Varmasti niin päästäisiin yhteisymmärrykseen. Ja karu fakta syöttien sirottelijoille on vieläpä se, etteivät koirat tästä maailmasta noin vain lopu. Ehkäpä siis se puhuminen olis huomattavasti parempi ja kauaskantoisempi vaihtoehto.

Mutta miten me jatkettiin tän episodin jälkeen? Hankittiinko Varpulle kuonokoppa ja kierretäänkö nykyään metsäpolut kaukaa? Ehei. Samalla tavalla me eletään kuin aiemminkin ja tietysti jatketaan jätä-käskyn hiomista sekä katsotaan entistä tarkemmin, mitä sieltä tienvarresta löytyy. Faktahan se on, ettei tuota koiraa voi pumpulissa kasvattaa ja suojella hulluna jokaiselta mahdolliselta ja mahdottomalta vaaralta. Varpun kasvattajankin kanssa tuli tästä jutusta tietysti paljon juteltua ja hän nuo sanat mulle sanoikin. Lisäksi mun äitipuoli eläinlääkärinä totesi, ettei hänelle ole näiden yli kymmenen vuoden aikana ole ollut yhtäkään myrkytystapausta eli nää on onneksi harvinaisempia kuin somessa annetaan ymmärtää.  Mutta näillä siis mennään ja luotetaan siihen, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin järkeviä ja hyväsydämisiä tyyppejä. Niin ainakin haluan uskoa.


Millaisia ajatuksia myrkkysyöttitapaukset sussa herättää?