Meikattu, epävarma bimbo

Mitä meikkaaminen on? Onko se parhaiden puolien korostamista, "virheiden" peittämistä, odotuksiin taipumista vai oma taiteenmuotonsa? Mun mielestä tähän ei ole yhtä vastausta, vaan jokaisella on se omansa. Ei siis ole mitään yleispätevää syytä, että jokaiikan kohdalla on just näin tai noin. Joku voi samastua ehkä yhteen, joku kahteen vaihtoehtoon, kun taas joku voi kokea meikkaamisen ihan jonain muuna.

Toisenlaiset fiilikset mulla heräsi Jyllannin suomineito -blogin meikkaamista käsittelevästä postauksesta, jossa vedettiin mun makuun mutkat vähän liiankin suoriksi. Monessa kohdassa korostettiin sitä, kuinka meikkaaminen on yhteiskunnan pillin mukaan pomppimista ja epävarmuuden peittelyä. Jokaisella saa tietysti olla just se oma näkemyksensä asioista, mutta mulle tuli vähän sellainen olo, että nyt tehdään aika jykeviä yleistyksiä, jotka eivät voi pitää kaikkien kohdalla paikkaansa. Itse en pystynyt samastumaan postaukseen ollenkaan.

"En jaksa uskoa yhdenkään naisen välittävän piruakaan ulkonäöstään, jos he eläisivät erakkoina metsässä ja ainoa heijastus olisi lammen pinta? Meikkaaminen on sosiaalista käytöstä, joka peilaa kauneusihanteita ja yhteiskunnan arvoja."

Tää postauksen pätkä herätti meikäläisessä paljon pohdintaa ja aloin vähän kyseenalaistaa näitä sanoja. Ehkä joo jotkut naiset tuntisivat varmasti näin, mutta toisaalta kun oman kuvansa näkee lammenpinnasta, niin en voi uskoa, etteikö kenellekään tulisi mieleen ajatus omien parhaiden puoliensa korostamisesta. Tai ihan uteliaisuus kokeilla, miltä näyttäisi, jos sipaisisi vähän vaikkapa sammaleesta saatua vihreää luomilleen. Sitäkin meikkaaminen nimittäin on: uteliaisuutta ja halua korostaa parhaita puoliaan, jotka on molemmat jätetty nyt tossa pätkässä vähän ikävästi sivurooliin.

 En kiellä, etteikö joillekin meikkaaminen olisi epävarmuuden piilottelua tai odotuksiin mukautumista. Varmasti on, mutta niin ei kuitenkaan pitäisi missään nimessä olla. Eikä pidä unohtaa kolikon toista puolta: meikkaaminen voi olla paljon enemmänkin: parhaiden puolien korostamisen lisäksi meikkaaminen on taidetta, uuden kokeilua, itsensä ilmaisua... ihan todella paljon enemmän kuin huonon itsetunnon peittelyä.

 "Jos et korkkiksia tai meikkiä käytä, et ole tietyllä yhteiskunnan tasolla tai asemassasi vakavasti otettava."

Tästä kohdasta oon kyllä joo samaa mieltä jossain määrin. Näinhän asian ei pitäisi olla ja jokaisen tulisi saada olla just niin kuin itsestään tuntuu parhaalta.  Mutta: tällä vakavasti otettavuudella on myös kääntöpuoli, johon kyseisessä postauksessa ei oteta kantaa: myös ne naiset, jotka tykkäävät laittautua ja meikata enemmän, joutuvat liian usein vakuuttelemaan pätevyyttään. Koska hei, onhan nainen silloin bimbo, jonka päässä ei liiku muu kuin aavikon tuuli. Ja sekin on meikäläisen mielestä ihan pirun väärin. Mua vähän jollain tavalla jopa pelottaa valmistuminen ja työelämään siirtyminen, koska pelkään että mut nähdään bimbona, jolla ei ole opettamisesta minkäänlaista käsitystä. Tuntuu, että meikkaamattomuus ja meikkaaminen on sellasta aluetta, jossa pitäisi osua just eikä melkein siihen keskelle. Vasta sitten on pätevä ja vakuuttava.

Mutta siis tuosta postauksesta vielä vähän. Siinä tuodaan ilman muuta tosi tärkeitä asioita esille, joskin vähän turhan kärjistetysti. On aika tujua väittää, että arkimeikkaaminen johtuisi poikkeuksetta enemmän tai vähemmän huonosta itsetunnosta ja siitä, kuinka ulkomaailma pakottaa meikkaamaan. Näin selvärajaista se ei kyl ole, vaan enemmän niin kuin smokey eyes: tässäkin asiassa on useampi sävy. En koe olevani alistettu, epävarma nainen, vaan meikkaan siksi, koska haluan korostaa kasvojeni parhaita puolia. Musta tuntuu hyvältä totetuttaa itseäni näin, joten vedän siis kissarajaukset silmiin ja laitan sitä lempparihuulipunaa jatkossakin hyvillä fiiliksillä. Jokainen siis tehköön just eikä melkein niin kuin itsestä tuntuu hyvältä! Pääasia, että tuntee olonsa hyväksi ja itsevarmaksi sellaisena kuin haluaa olla!

Onko meikkaaminen sulle arjen pakko, tilaisuus toteuttaa itseään vai jotain aivan muuta?

Asperger tässä ja nyt

Nyt on aika palata taas arkeen tän aikamoisen viikonlopun jälkeen. Perjantaina oli siis kirjaimellisesti Perjantai-hommia ja oli kyllä aivan mahtava kokemus! Teen ehdottomasti tässä tän viikon aikana postauksen, jossa kerron tarkemmin tuon päivän kaikenkarvaisista fiiliksistä sekä totta kai itse kokemuksesta. Ja hei, jos jakso jäi katsomatta, niin se löytyypi Areenasta!

Perjantain tarjoama jännitys sai kuitenkin jatkoa hyvinkin nopeasti, koska Varpu järkkäsi meille lauantaiksi ihan tarpeeksi aktiviteettia: muutama päivä aiemmin oltiin jo käyty elukkalääkärissä suolitukosepäilyn takia, mutta selvittiin sieltä ihan röntgenkuvilla ja nesteytyksellä, ja Varpu olikin ihan oma itsensä sen jälkeen. lauantaina oireilu kuitenkin palasi ja se oli sit päivystykseen mars. Otettiin taas kuvat ja siellä näkyi nyt ihan kunnon tukos. Lääkäri sanoi, että hyvin todennäköisesti olis leikkaushommat tiedossa, mutta se päätös tehtäisiin sit seurantakuvista. Ennen niitä Varpu pääsi tiputukseen ja sitten lenkille. Ja seurantakuvat kannatti ottaa, koska tukosta ei enää näkynyt, vaan se oli hajonnut ja liikkunut eteenpäin. Sen jälkeen Varpu oli vielä hetken tiputuksessa ja sitten päästiin kotiin. Oli kyllä aikamoinen kokemus ja hirveä huoli toisesta. Onneksi kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin.

Mutta siis nyt vihdoin ja viimein tän postauksen aiheeseen! Pyytelin muutama viikko takaperin postaustoiveita Assburgerista ja Ilonalta heitti, että voisin kirjoittaa siitä, miten Asperger näyttäytyy omalla kohdalla. Tää aihe on on just sellanen, ettei sitä voi korostaa liikaa, koska sillä näytetään, kuinka autisminkirjo on nimen omaan kirjo: oireet ovat niin erilaisia meillä jokaisella. Kiitos siis Ilonalle!

Kuten mää oon monesti täällä bloginkin puolella höpissyt, niin tää oireyhtymä on mulle hankala paikka siinä mielessä, ettei mulla ole niitä stereotypisina pidettyjä oireita. Mulla ei ole ollut erityismielenkiinnonkohteita tai aistiyliherkkyyksiä (nekin oli kyllä silloin lapsenakin tosi lieviä) moneen, moneen vuoteen. Lisäksi mulla ei ole sosiaalista kömpelyyttä, ongelmia lukea ihmisten eleitä tai ilmeitä, vaikeuksia asettua toisen saappaisiin, katsoa silmiin, kestää kosketusta ymmärtää kielikuvia, yksinolon kaipuuta yms. Lisäksi sosiaalisena häärääminen ei väsytä mua pätkääkään, vaan saan siitä enemmänkin energiaa lisää. Olis joo ehkä helpompi luetella kaikki ne oireet, jotka mulla on, koska se lista olis lyhyempi. Ongelmana siinä kuitenkin on, että monesti ajatellaan, että pakko siellä on olla jotain enemmän. Siksi musta tuntuu edelleen helpommalta pälättää ensin ne oireet, joita mulla ei ole ja vasta sitten kertoa siitä, millainen burgeri mää oon.

Mulla on siis aina ollut Asperger lievän raameissa, mutta lapsena oireita kuitenkin oli vähän enemmän (niistäkin tulee oma postauksensa tässä päivänä jonain. :)) Ajan, perheen tuen ja terapian myötä oireita alkoi kuitenkin tippumaan matkasta ja lievenemään entisestään. Nykyään mulla ei siis ole muuta kuin epätasainen kykyprofiili ja emotionaalinen haavoittuvaisuus. Ja ei hei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin: mulla on edelleen hyvä muisti. Asperger ei näy mun arjessa mitenkään tai vaikuta elämään, ihmissuhteisiin, sosiaalisiin kuvioihin tai itsenäisyyteen: seurustelen ihanan miehen kanssa, opiskelen yliopistossa, käyn töissä, haaveilen ammatista suomenopena, opetan meidän Varpusesta kunnon koirakansalaista, käyn silloin tällöin bailaamassa... sellasta perus nuoren naisen arkea.

Mutta mitä tarkoittaa epätasainen kykyprofiili tai emotionaalinen haavoittuvuus? Mulla tuo ensimmäinen näkyy siten, että oon hyvä kielissä, mutta aivan susi kaikessa, mihin tarvitaan numeroita. Surkeista matikantaidoista huolimatta pärjään kuitenkin arjessa, en mää nyt sentään niin pihalla ole. :D Epätasaisella kykyprofiililla on onneksi myös se hyvä pääty eli kielet taas hahmottuu mulle helposti. Vähän laidasta laitaan meininkiä siis.

Entäs sitten tuo emotionaalinen haavoittuvaisuus? Mää kutsun sitä myös bambisyndroomaksi, koska se on aikalailla sama kuin ylikiltteys. Mää oon siis se, joka ottaa syyt niskoilleen, vaikka en olis tehnytkään mitään tai yritän viimeiseen asti ymmärtää toista, vaikka se tarkoittaisi ovimattona olemista. Esimerkiksi jos joku valehtelee mulle, niin yritän sivuttaa sen. Näen siis kyllä, jos joku ei puhu totta, mutta en halua uskoa sitä. Laitan siis mieluummin muut itseni edelle vähän liioissakin määrin. Nykyään kuitenkin olen oppinut pistämään pelin poikki, jos mun päältä meinataan rymistellä noin vain. Vielä on silti opittavaa, mutta suunta on onneksi oikea. Ja hei, jos bambisyndroomasta haluaa lukea enemmän, niin siitä löytyypi täältä.

Hyvästä muistista taas on paljon apua. Kauppaan pystyy menemään ilman listaa ja muistan ihan mukavan paljon menoja ja to do -juttuja ilman kalenteriakin. Opiskeluissa tietysti pitää myös ymmärtää sisältöjä, mut mun on kyl pakko tunnustaa, että jos joku kohta tenttikirjasta on ihan täyttä hepreaa, olen painanut sieltä täältä lauseita muistiin ja hyödyntänyt tenteissä. :D Eli jotain hyvää tässäkin oireyhtymässä on.

Asperger ei siis rajoita mua ollenkaan. Ainoa haaste on se, että lätkäistään stereotypialeima otsaan ilman, että muhun on edes tutustunut. Toivoisin, että avoin kohtaaminen olis mahdollisempaa, eikä se vaadi kuin ennakkoluuloista luopumisen. Se ei kuitenkaan ole nopea homma, mutta jo se, että oltaisiin valmiita edes vähän kyseenalaistamaan niitä omia mielikuvia olis jo suuri askel eteenpäin. Kohdatkaa siis vaan rohkeasti ja avoimin mielin. Antakaa jokaisen burgerin määritellä Asperger itse, älkääkä Aspergerin määritellä heitä. Se on jo paljon.

Kenelle erilainen lapsi on ongelma - mukana Perjantaissa!

Niin siinä sit kävi, että saan huomenna varttini julkisuudessa. Mulle nimittäin soitettiin alkusyksystä ja kyseltiin mukaan Ylen Perjantain jaksoon, jossa käsitellään erilaisuutta. Tää tuli ihan puskista, enkä enkä edes tiennyt tällaisen jakson suunnittelusta. Ja voitte uskoa, kuinka innoissani olin, kun mulle tarjottiin tätä tilaisuutta: pääsisin kertomaan omaa näkökulmaa Aspergeriin ja sen kaikenkarvaisiin stereotypioihin.

Mää arvostan tätä tilaisuutta todella, koska tässä on taas mahdollisuus päästä puhumaan autisminkirjon eri sävyistä ja siitä kuinka ihminen pitäisi kohdata persoonana, eikä diagnoosina. Oon samalla tosi otettu siitä, että mut on tässä tapauksessa valittu siihen tehtävään. Samalla tietysti vähän jännittää puhua niin monen ihmisen suulla. Mun pitää kyl ehdottomasti muistaa painottaa, että kyse on mun omista kokemuksista. vaikka monella muullakin diagnosoidulla saattaa olla samanlaisia ajatuksia. Jännitys on kuitenkin pieni osa tästä kaikesta ihanasta odotuksesta.

Eli siis jos haluaa kuunnella perjantai-iltana mun höpötyksiä, niin eiku vaan ysiltä telkkari päälle ja sieltä Perjantai! Pitäkää peukkuja!

5.10.: Perjantai: Kenelle erilainen lapsi on ongelma, Yle 1 klo 21.05