Mekko: River Island
Mullakin on välillä riittämättömyyden fiiliksiä, vaikka nyt olen vähitellen yrittänyt lakata kantamasta huonoa omaatuntoa ja alkanut ajatella, että teen ihan tarpeeksi. Esimerkiksi vegaaniksi en voi terveydellisistä syistä ryhtyä: mun IBS on juuri sitä tyyppiä, joka oireilee rajusti silloin kun oireet iskee: kylmä hiki virtaa, tulee huono-olo ja vatsa menee ihan sekaisin. Lisäksi nää oireita aiheuttavat asiat on just niitä, jotka vegaaniruokavaliossa olis tärkeitä proteiinin kannalta: soija, palkokasvit ja kaalit. Jos siis olisin vege, joutuisin pitämään parin, kolmen tunnin varoajan aina ruuan jälkeen ennen kuin uskaltaisin lähteä mihinkään. Uskon myös, ettei ole kovin hyväksi kropalle sen enempää kuin mielelle, kun maha olisi lähes jatkuvalla syötöllä sekaisin ja pitää stressata jokaisesta menosta, että uskaltaako lähteä vai meneekö shoppailu kavereiden kanssa tai luennot siihen, että istun vessassa ja kärvistelen kivuissa.
Ja sitten ne lapset. Suurin unelmani on tulla äidiksi ja en halua jättää sitä toteuttamatta. Tietysti adoptoimallakin se lapsi on yhtälailla oma, mutta adoptointi ei ole maailman helpoin prosessi: menee monen monituista vuotta, ennen kuin lapsen edes saa, jos saa ja lisäksi pitää olla aika pirun kovat tulot, enkä tiedä tuleeko meillä koskaan olemaan sellaisia summia rahaa, vaikka itsekin olen toivottavasti vuoden päästä työelämässä. Lisäksi haluan kokea raskauden ja synnyttää ja jos tämä on jonkun mielestä itsekästä, niin sitten se on. Siinä tapauksessa olen itsekäs.
Sama koskee tuota meidän koiraa: välillä somen koiraryhmien keskusteluissa nousee esiin, että ensin pitäisi antaa kodit kodittomille ja sitten vasta hankkia uusia pentuja. Kaverillani on aivan ihana rescue ja arvostan tosi paljon sitä, että hän on miehensä kanssa siihen ratkaisuun päätynyt. Meille kuitenkin paras päätös oli hankkia pentu kasvattajalta, koska halusimme aloittaa puhtaalta pöydältä ja tietää koiran alkuperästä ja suvusta kaiken mahdollisen. Silloin sitä uuden, meille molemmille ensimmäisen oman koiran hankkimiseen liittyvää stressiäkin oli vähemmän. Haluan olla Varpulle paras mahdollinen emäntä ja koin sen onnistuvan parhaiten näin: pelkään, etten olisi osannut toimia oikein, jos koiralla olisi ollut esimerkiksi traumoja (vaikka kaikilla rescueilla niitä ei tietenkään ole) ja samalla pilannut koko koiran.
Olenko nyt siis itsekäs ja saamaton vätys, joka inhoaa luontoa ja elukoita sekä tukee ylikansoitusta? Ehkä joidenkin mielestä, mutten omastani: lajittelen jätteet, kierrätän, kuljen paljon kävellen tai pyörällä ja teen eilisistä perunamuuseista rieskoja. Jos paskat välittäisin ympäristöstä, en tekisi mitään. Entä eläinrakas? Koen kyllä olevani, koska teen sen verran mitä pystyn: yritän syödä enemmän kasviksia kuin ennen ja suosia kalaa sekä lähiruokakin tulee olemaan kovemmassa huudossa, kun siihen työelämän myötä on enemmän rahaa. Ja entäs tuo koira sitten? Käyn Varpun kanssa jokaikinen päivä pennulle sopivan pitkiä lenkkejä säästä riippumatta, se saa juosta metsässä vapaana, kun tuon ikäistä kiinnipitoaika ei vielä koske sekä sitä aktivoidaan paljon erilaisia taitoja opettelemalla ja aktivointileluilla. Ruoka tulee ajallaan ja myös lepoa on riittävästi. Jos en olisi eläinrakas, en tekisi näin. En olisi edes hankkinut koko koiraa.
Lapset sitten? Suurimmasta unelmastani en halua luopua, mutta se ei tarkoita, että synnyttäisin tähän maailmaan pari kolme saastuttajaa lisää, vaan pyrin ehdottomasti kasvattamaan heistä luontoa kunnioittavia fiksuja ihmisiä. Ehkä he pystyvät tekemään enemmänkin kuin äitinsä.
En halua enää kantaa huonoa omaatuntoa siitä, etten tee tarpeeksi. oikeastaan koen yhä enemmän ja enemmän tekeväni sen verran kuin pystyn. Ja samalla tavalla toivon teidän kaikkien ajattelevan omista tekemisistä: ei tarvitse olla kaikkivoipa yli-ihminen, vaan riittää, että tekee sen mihin kykenee. Niinhän sitä sanotaankin, että pienistä puroista syntyy suuri joki. Annetaan siis sen joen kasvaa.
Mitä ajatuksia kaikki tai ei mitään -ajattelu sussa herättää?
