keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Voi ahdistus sentään!

Kuva Joanna Rubin Drangerin sarjisromaanista Neiti Pelokas ja rakkaus

Mää luulen, etten ole ainoa, joka pystyy hyvin samaistumaan neiti Pelokkaan fiiliksiin. Heti herätessä kerätään heti mieleen kaikki ne ahdistavat ja stressaavat asiat ja ne pörräävät iloisesti päässä nukahtamiseen asti. Ja parhaimmassa tapauksessa vielä unetkin on saman sävyisiä kuin päivän ajatukset. Että voi ahdistus sentään! Eikö edes alitajunta voi antaa olla?

Ensimmäisen kerran ahdistus iski 9-vuotiaana: aloin hirveästi pohtia, jos jollekin läheiselle käy jotain tai sitten mulle. Pyörittelin näitä asioita paljon mielessä ja ne kasvoivat aivan megalomaanisiin mittoihin. Tietysti juttelin huolista äidin kanssa, mutta uusia huolenaiheita tuli sitä mukaan kun vanhoista päästiin eroon. 15-vuotiaana mulle rapsahti ahdistuneisuushäiriön diagnoosi (samalla kun sain Asperger-diagnoosin, koska alunperin menin juttelemaan psykiatrin kanssa pelkojen ja murheiden takia), mutta sen selätin tehokkaasti terapiassa vuoden sisään, koska sen avulla sain oikeanlaiset työkalut ahdistusta vastaan: opin suhteuttamaan huoliani ja elämään niiden kanssa, koska surullinen faktahan se on, että lähes jokainen ihminen kantaa murheita koko ajan enemmän tai vähemmän.


Vaikka sain ahdistuneisuushäiriön taltutettua, murheita ja huolia silti on elämässä edelleen, kuten meillä jokaisella. Niiden kanssa on vain oppinut elämään. Olen huomannut, että mulla ahdistus liittyy selkästi stressiin: silloin kun olen kovan paineen alla, huolia tursuaa ovista ja ikkunoista. Sitten taas kun on kiirettömämpi kausi, myös ahdistus hellittää. Toinen ahdistuksen aiheuttaja on tää mun herkkyys. Meillä on suvussa mun lisäksi useampi herkkis ja sen huomaa myös siitä, että me herkät murehditaan enemmän ja stressataan välillä ihan päättömistä asioista, jotka eivät ole millään tavalla ajankohtaisia ja joille ei edes voi tehdä mitään.


Miten ahdistuksen kanssa eletään? Siinäpä se. Viisaana neuvona on, ettei sellaisista asioista kannata kantaa huolta, joille ei voi mitään. Ne tapahtuvat jos ovat tapahtuakseen. Toi on mun mielestä tosi hyvä sanonta, mutta kun ongelma on se, etten osaa sisäistää sitä. Heti kun yritän soveltaa tuota viisautta, niin huomaan tosi nopeasti, että hupskeikkaa, huomio on taas valunut niihin kaikenmaailman stressinaiheisiin. Varsinkin niihin, joille ei voi mitään. Mutta mulla on vakaa luottamus siihen, että iän myötä tulee sitä kuuluisaa viisautta ja sen mukana myös ne turhat huolet vähenee.

Omalla kohdalla toimii paremmin se toteamus, että asiat aina järjestyy. Siihen olen turvautunut aina, kun stressi ja huolet tursuavat jo korvista ulos. Ja totta kai myös poikaystävä, kaverit ja perhe (vaikkakin sieltä Espoosta saakka) ovat huipputärkeää tukea! Heiltä saa aina niiin järkeviä neuvoja ja lohdutuksen sanoja, ettei sitä voi korvata mikään.♥

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Huli & vili

Ja kiirettähän tällä viikolla on riittänyt! Ainoa iisi päivä oli maanantai, joka oli perus kotirouvailua: kävin aamulla salilla ja loppupäivä meni ihan kotona. Samana päivänä päätin kasvattaa entistä rautaisemman itsekurin herkkujen suhteen, koska viime viikko meni enemmän tai vähemmän sokerin voimalla. Niinpä karkit ja keksit vaihtuivat pähkinöihin ja vähäsokerisiin jogurtteihin. Ja voi että mää olen ylpeä itsestäni: selvisin koko arjen ilman herkkuja. Ja samalla huomasin, että eihän se niin hankalaa olekaan, eikä joku yksittäinen överikahvi tai pulla siellä täällä ole esteenä terveellisemmälle elämälle.


Mutta siis takaisin tähän viikkoon ennen kuin tästä postauksesta tulee ihan järkky sillisalaatti. Tiistaina alkoi kunnon meno ja meininki, kun kävin ensin testaamassa bodypumpin uuden ohjelman (nyt starttasi numero 101, joka totta kai vääntyi nopeasti sadaksi ja yhdeksi dalmatialaiseksi :D) ja se oli joiltain osin ihan hemmetin rankka, mutta eiköhän kroppa totu pikkuhiljaa. Ja toihan siis ei ollut tiistain ainoa meno, kun samana päivänä mulla on aina se elävän mallin piirustus kansalaisopistolla, joten sinne siis. Nyt alkaa olla viimeiset piirustuskerrat menossa ja paljon on pyörinyt mielessä jatkanko ensi syksyllä. Haluaisin kyllä, mutta silloin astuu taas yliopiston vaihtamisen myötä luennot kuvioihin ja työtkin jatkuu, niin voi olla vähän hankala mahduttaa piirtämistä mihinkään väliin. Mutta sen näkee sitten syksymmällä ja ainakin töhertelyt jatkuu keittiönpöydän ääressä jos ei muuten. Piirustelun jälkeen menin kaverin kanssa vielä salille bodybalanceen ja tupsahdin kotiin vasta joskus puol ysiltä.

Keskiviikkona mulla oli töitä ja kävin myös shoppailemassa. Mulla alkoi olla kajaali ja kulmakarvojen fiksausgeeli lopussa, joten Sokokselle siis. Päätin tällä kertaa ottaa kokeiluun NYX:in kajaalin ja oon ollut kyllä tosi tyytyväinen: kajaali ei leviä tai haalistu vaan pysyy hyvin koko päivän ilman että joutuu hirveästi korjailemaan. Kulmakarvageelin kanssa jatkoin edelleen Lumenen linjalla, mutta mukaan lähti kulmille väriä antava versio. Hintakaan ei kirpaissut pahasti, kun yhteensä hintaa oli 17 erkkiä ja kumpikin on toiminut tosi hyvin.


Torstaille osui myös töitä ja samana päivänä päätin ottaa aikaa itselleni ja mennä ihan rauhassa kahvilaan istumaan ja juomaan jonkun ihanan kahvin (joo päätin muutama viikko sitten, etten juo enää kahvia, kun tulee niin ylivilkas olo, mutta eeehei). Köyhän opiskelijan onneksi Me naiset oli vaan vähän päälle 2 euroa, joten siispä se ja sitten Coffee Houseen. Valitsin ihanan nurkkapöydän ja tilasin valkosuklaalatten (se on just se överikahvi). Samalla viereisessä pöydässä ehkä vähän alle 18-vuotiaat jannut juttelivat siitä, kuinka toinen on juonut käsidesiä vahingossa, koska ei tiennyt ettei sitä saa juoda (whaaat?!). No meitä on moneksi ja virheistä oppii (toivottavasti). :D


Perjantaina oli kyl koko viikon kiirehuipennus, koska aamulla menin töihin ja sieltä ehdin nopeasti piipahtaa kotona ja lähin melkein lennosta kaverin kanssa spinningiin (oli kyl kunnon tehotunti) ja sieltä poikaystävän kanssa syömään ja sieltä vielä pariksi tunniksi töihin. Ja ei, en mennyt töistä suoraan kotiin, vaan suunta oli poikaystävän ja kaverin kanssa kohti Katsetta Red Elevenin keikalle. Myöhemmin meidän porukkaa tuli enemmän paikalle ja kokeilimme pelata Flipperiä. Mun oli pakko myös testata, mutta se oli mulla vähän sellaista hysteeristä sähellystä ja mää jotenkin alitajunnassa luulin että sitä kuulaa ohjataan myös kiljumalla. Tai niin olis ainakin pelityylistä voinut päätellä. :D

Nyt on pitkästä aikaa hyvä hetki istahtaa alas ja kirjustaa tänne (sekä tietysti ahmia irtokarkkeja), huh. Tulin tosin töistä vasta vähän aikaa sitten kotiin, mutta nyt olis loppupäivä aikaa vaan olla. Ihanaa! Ja siis tällanen pieni hulina ja vilinä oli tosi piristävää kotirpuvailun keskellä. Olin vielä viime viikolla avautunut poikaystävälle siitä, että mua ahdistaa olla näin paljon neljän seinän sisällä, vaikka käyn salilla ja näen paljon kavereita, niin silti. Nyt sitten ryöpsähtikin kunnolla tekemistä koko viikolle ja tällanen pelkkä oleminen tuntuu pitkästä aikaa tosi hyvältä.


Ja ai niin! Mut valittiin pitämään kokemuspuheenvuoroa autismitietoisuuden viikolle! Pääsee taas tääkin räpätäti höpöttämään yleisölle. :D

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Lapsuuden aakkoset

Bongasin tällasen postauksen muutamassa blogissa ja tuli kunnon inspiraatio apinoida tää muistelun multihuipentuma myös omaan blogiin. Mutta muu höpöttely sikseen ja tästä se lähtee, katsaus Eltsun lapsuuteen:

A: anorakkitakki
Mulla ja myöhemmin mun siskolla H:lla oli viininpunainen anorakki, jota kutsuttiin orvokkitakiksi, vaikka kyseisten kukkasten kanssa takilla oli harvinaisen vähän yhteistä. Anorakki oli tosi hyvä ja kätevä vaate. Ja jostain syystä mulle ja siskolle tosi tärkeä.

B: banaanipuuro
Olin pienenä tosi kranttu. Siis oikeasti älyttömän kranttu. Niihin harvoihin ruokiin, jotka edes jollain tavalla kelpasivat, kuului banaanipuuro eli neljänviljanpuuroa ja banaanimössöä sekaisin ja tadaa siinä ruoka, joka maistui myös pikku-Eltsulle.

C: C-kasetti
Se klassinen veto. Parasta noissa kaseteissa oli kuitenkin se, että kun painoi ihan vähän soittimen pausea, niin ääni muuttui nopeaksi kimitykseksi. Nauhotettiin siskon kanssa aina kaiken maailman biisejä ja sitten käkätettiin niille pikkuoravakonserteille.

D: Da Capo
Mun lempparisuklaa ihan pienestä pitäen. Ihan parasta!

E: mun pitkäaikaisimman kaverin nimen eka kirjain
Ollaan siis tunnettu tän kaverin kanssa muskarista lähtien ja vuosien varrelta on niiin paljon muistoja ja inside-läppää, joille tulee naurettua vieläkin.

F: famu
Eli iskän äiti. Hän on siis suomenruotsalainen, mutta iskälle ei valitettavasti opetettu ruotsia. Suomenruotsalaiset perinteet olivat silti läsnä: famu vei mut ja siskon aina joka vuosi katsomaan Lucia-kulkuetta. Ja meidän omana perinteenä oli sen jälkeen mennä syömään kiinalaista ruokaa.

G: Goretex
Varmaan jokaisen lapsiperheen pelastus kurakeleillä ja pakkasessa. Mää olin vieläpä tosi ylpee mun goretex-kengistä silloin pentuna.


H: Hanna ja Huolinkainen
Kirja, joka kertoi huolista, niiden kanssa elämisestä ja siitä, kuinka niiden omien huolien kanssa on kuitenkin kevyintä kulkea verrattuna muiden murheisiin. Kirja on mulla vieläkin tallella ja sillä on kyllä ihan tosi tärkeä sanoma!

I: iskä
Iskän kanssa meillä oli joitain yhteisiä juttuja, kuten lätkämatsit ja sellaiset älyttömän kirpeät karkit, jotka olivat "väkeviä, mutta silti hyviä." Nykyään tatuoinneista on tullut myös yhteinen juttu. :D

J: Jokerit
Iskä vei mua lätkämatseihin siitä lähtien kun olin ehkä juuri ja juuri parivuotias. Vaikka aluksi en pelistä ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, niin olin kuulemma osoitellut Jokereiden pelaajia telkkarin edessä kirmaillessani ja hokenut Oke Oke. Parasta lätkämatseissa oli ensimmäisinä vuosina Rokkimäkin ranut, mutta myöhemmin musta tuli kunnon lätkäfani.

K: koirat
Halusin pienenä olla koira ja jopa kyselin äidiltä, miksei hän voinut synnyttää musta nelijalkaista. Toivoin kovasti myös omaa koiraa ja se toive toteutui, kun oli 6 ja meille hankittiin vehnäterrierinpentu, Siiri.

L: Lainelautaileva lehmänmaha rock´n´roll
Tää biisi oli aivan mahtava ja on se kyl vieläkin, kunnon punkia. Mun kumpikin vanhempi kuunteli punkia ja nykyään myös mää kuuntelen.


M: Mummo
Mummo opetti meille paljon erilaisia korttipelejä ja teki parhaita lihapullia. Kun olin ihan pieni, mummo asui Ruokolahdessa punaisessa puutalossa, jossa oli iso piha ja Saimaa ihan vieressä. Toi eka kuva onkin muuten otettu siinä pihassa. Mummo piti kesäisin myös kanoja. Yhtenä kesänä oli kukkokin, mutta siitä jäi niin pahat traumat, kun se jahtasi meitä lapsia ja jopa nokkaisi mua ja siskoa.

N: Nylon Beat
Mun, siskon ja sen mun pitkäaikaisimman kaverin, E:n, lapsuuden lempparibändi. E:n kanssa oli kova vääntö siitä, kumpi saa olla Jonna. Voi niitä aikoja! :D

O: Oliot
Siskon kanssa keksittiin paljon erilaisia mielikuvitusolentoja ja piirrettiin niitä. Yritettiin joskus pieninä koota niistä tietokirjaakin.

P: pappa
Äidin nykyinen mies eli mun isäpuoli, joka on mulle kuin toinen isä. Hän on suomenruotsalainen, joten siitä tuo nimitys. Pappa on pitänyt mua ja siskoa ihan samalla tavalla tyttärinään kuin hänen ja äidin yhteistä lasta eli mun toista siskoa (mitään siskopuolia ei ole mun mielestä olemassakaan, L on mulle sisko ihan samalla tavalla kuin H).

Peukaloisen retket
Tää oli ihan pakko laittaa kans, koska se oli mun ehdoton lemppariohjelma. Mulla se innostus meni ihan siihen että istuin olkkarinpöydällä tonttulakki päässä ja leikin Nils Holgerssonia. Se pöytä oli se hanhi. Joskun halusin olla myös Martti-hanhi ja silloin mulla oli paperista tehdyt siivet ja nokka. Kunnon panostus!

Q: Q-kirjain
Ihan siis se pirun kirjain, jota toistellessa alkoi aina haukotuttaa. Haastoin itseäni monta kertaa, mutta aina se hemmetin q sai haukottelemaan. Joo, mulla oli jännät haasteet lapsena. :D

R: radio
Kiitos nauhottavan mankan, pystyttiin siskojen kanssa leikkimään radiota. Höpöteltiin ja soitettiin siihen väliin musiikkia nauhottamalla joku biisi.


S: Sukulaiset
Mun äidinpuoleinen suku on tosi tiivistä ja me pidetään paljon yhteyttä nyt ja silloinkin kun olin pieni. Kokoonnuttiin välillä kaikki mummolaan ja kesällä mää ja H mentiin aina viikoksi serkuille Jyväskylään. Äidin puoleinen suku on alunperin Karjalasta ja se kyllä näkyy: puheenvuoroa ei saa kuin keskeyttämällä ja koko ajan joku on äänessä sekä itketään kun itkettää ja nauretaan kun naurattaa. Ihan parasta! Joskus tulee mietittyä, että miten musta on tullut tällainen herkkä räpätäti, mutta sitten sitä tapaa taas sukulaisia ja tää kysymys saa vastauksen.

T: Tukholman risteilyt
Tää on ollut meidän perheen perinne jo ihan siitä lähtien, kun olen ollut ihan pieni. Mentiin kesällä reissaamaan ja syötiin aina buffassa (se suklaamoussen määrä). Tää perinne on säilynyt ja käydään edelleen joka kesä ristelyllä.

U: Urpo ja Turpo
Mun ja siskoni H:n mielestä yksi parhaimmista ohjelmista. Sitä jaksettiin katsoa aina.

V: Vuokramökki
Kesään kuului mökin vuokraaminen jostain päin Itä-Suomea. Oli aina hauskaa lähteä viikoksi reissuun ja päästä monta kertaa päivässä uimaan. Illalla taas oli mukavaa juoda kaakaota ja pelata korttia. Kun olin 12 meidän perhe osti oman mökin Loviisasta ja se on ollut kyllä tosi tärkeä ja paras paikka rentoutua.

W: Wiener-nougat
Tykkäsin näistä herkuista jo pienestä pitäen. Viimekin jouluna paketista kuoriutui rasiallinen Wiener-nougatia (jotka söin varmaan yhden illan aikana, hehee...)

X: Missä X
E:n kanssa syötiin aina näitä karkkeja. Olivat tosi kirpeitä, mutta älyttömän hyviä.

Y: yrjö
 Hurmaavaa, mutta mulle on jäänyt tosi hyvin mieleen lapsuuden vatsataudit ja määhän oksentelin aina tosi omituisiin paikkoihin, kuten ukin autoon ja kerran istuin vessanpöntön kannen päällä ja oksensin lattialle. Oikea älyn huipentuma. :D

Å: ihan se ruotsalainen å
Ihmettelin pentuna pääni puhki miten aakkosissa voi olla kaksi o:ta. Kirjoittelin jopa kaikki aakkoset paperille, jotta pystyisin laskemaan, voiko olla todella niin, että o:ita on kaksi. Ja kappas, niitä oli todella pari kappaletta! Myöhemmin tajusin, että å:han se toinen o olikin.

Ä: äiti
Totta kai! Äiti on ihan paras! Kun oltiin siskojen kanssa pieniä, äiti vei meitä aina metsäretkille ja luki meille paljon. Hän kuunteli (ja kuuntelee edelleen) kaikki meidän huolet ja murheet ja on ihan paras puhumaan järkeä. Yksi parhaista muistoista on, kun joskus 7-vuotiaana kävin äidin kanssa katsomassa näyttelyä nimeltä Rääpäle. Silloin satoi kaatamalla vettä ja juoksimme galleriaan, jossa näyttely pidettiin. Tykkäsin tosi paljon niistä tauluista ja meillä oli äidin kanssa tosi mukavaa. Näyttelyt on vielä nykyäänkin meidän yhteinen juttu.

Ö: örkit
Eli Kotihirviöiden käsikirjat. Nää oli niitä jonkun tsekkiläisen kirjailijan tekemiä ja siinä arkiset ongelmat esitellään hirviöinä. Ne oli tosi hyviä ja hauskoja. Löysin pari vuotta sitten kirpparilta sen ykköosan ja mun oli ihan pakko ostaa se sen kaiken nostalgian takia!


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Assburgeri

Assburger, burgeri... mitä näitä nyt on. Varmasti tosi moni on näihin törmännyt jossain. Ja kaikkihan  muistaa ton assburger-läpän South Parkista, josta se on liikkeelle lähtenytkin. Jotkut varmaan miettivätkin, mitä assburgerit itse ajattelevat tästä läpästä. Yhtä samaa kantaa tuskin on, mutta mun mielestä tää läppä on piristävää ja hauskaa. Vaikka mun oireet on tosi vähäisiä ja lieviä, niin huumori on mulle silti selviytymiskeino varsinkin lapsuuden ja teini-iän alun muistelemiseen. Silloinkin mulla oli lievät ja helpot oireet, mutta niitä oli enemmän ja olivat ne hitusen voimakkaampiakin. Huumori on siis paras keino silloin, kun näitä asioita tulee muisteltua ja jaettua vaikkapa kokemusasiantuntijana tai vertaisryhmän vetäjänä.

Pyörittelin pitkään, että toteutanko tätä postausta ylipäätään, koska tää on aika arka aihe: näitä sanoja on käytetty myös kiusaamiseen ja loukkaamiseen. Huumori on kuitenkin eri asia ja mun puolesta burgeriläppää saa heittää hyvällä maulla. Totta kai, jos joku siitä loukkaantuu, niin sitten läpät vaihtoon. Mulle postaamista vahvisti myös se seikka, että käytän tosi paljon sanaa burgeri aspergerin, AS-henkilön jne. lyhentämiseen, joten ihan jo siksikin päätin väkertää tän postauksen, ja päätös syntyi vieläpä tyylikkäästi Taikurissa burgeriaterian äärellä:


Kuten meille kaikille, mulle on itsestään selvää, ettei tota läppää mennä viljelemään kaikille ihmisille. Vertaisryhmääkin ohjatessani katselen ja kuulostelen, onko tässä sellaista porukkaa joiden kanssa voi keskustella vähän rajummallakin huumorilla vai kannattaako jättää se läpän terävin osuus pois. Monesti kuitenkin muutkin haluavat käsitellä omia muistoja ja ajatuksia huumorin kautta ja tässä on nyt varmasti kyse myös siitä, että kun kerta kaikki ollaan burgereita, niin läppää ei voida pitää loukkaavana.

Mulle huumorin vahva viljely on tullut tärkeäksi keinoksi jo pienenä. Vaikka meidän perheessä on aina osattu ottaa asiat vakavasti ja keskustella, niin myös huumori on ollut aina suuri apu. Hyvänä esimerkkinä herkkyys: mun lisäksi äiti ja siskot ovat ihan älyttömän herkkiä ja sitäkin on käsitelty aina huumorilla. Vaikka herkkyys onkin suuri rikkaus, se on myös välillä vähän raskas taakka, siispä läpänheitto on auttanut sen taakan kantamisessa. Sama on ollut joskus Aspergerin kanssa, vaikka sen aiheuttama paino onkin ollut aina kevyt, nykyään olematon. Silti erilaiset burgeriläpät on jääneet mulle, mutta siis ihan omaan käyttöön. En voisi koskaan käydä sanomassa ketään toista burgeriksi. 


Eikö muuten olekin aivan ehaana tukka? Kiitos luonnonkiharoiden, näytän ihan muumien Titiuulta karanneiden hiustupsujeni kanssa. Hiuksia ei nimittäin saa koskaan täysin kuriin. Mutta siis kuva liittyy kuitenkin myös tähän tekstiin, koska siinä burgeri poseeraa burgerin kanssa. Toisella burgerilla en kuitenkaan tarkoita vieressä istuvaa poikaystävää (jolla ei Aspergeria ylipäätään olekaan), vaan sitä samaista annosta, joka sai kunnian poseerata ensimmäisessä kuvassa. Kuvassa takapiruna hengaileva poikaystävä liittyy tähän kuitenkin sillä perusteella, että mun puolesta myös hän, muut läheiset ja kaverit saavat ihan vapaasti heittää mulle burgeriläppää. Paras esimerkki on se, kun oltiin poikaystävän kanssa menossa syömään (taas vissiin Taikuriin), niin hän sitten sanoi mulle että "burgerille burgeria". Tää on jäänyt meille pyörimään ja on käytössä vieläkin. :D Kuten moni muukin lukematon heitto. 

Huumorin synkkä puoli on kuitenkin ne monet tapaukset, joissa jotakuta on nimitelty autistiksi tai burgeriksi ja perään huudettu "Höhö läppä oli!". Raja huumorin ja pilkan välissä kulkee siinä, loukkaako se sitä tyyppiä, jolle se osoitetaan. Tietysti kaikkea ei tarkoiteta pahalla, mutta kohteen fiilikset kertoo paljon siitä, kannattaako jatkaa vai ei. Aikuisille ihmisille tämä on (toivottavasti) itsestään selvää, mutta paljon on työtä tehtävänä, jotta sama viesti tulisi yhtä selväksi myös lasten ja nuorten keskuudessa.

Huumorin loukkaava puoli ei mun mielestä kuitenkaan ulotu julkiseen läppään vaikkapa sarjoissa tai leffoissa, koska sillä ei tietoisesti pyritä loukkaamaan, eikä sitä suunnata yhteen tyyppiin. Nauretaan siis asialle, ei ihmiselle. Esimerkiksi Family Gyun uusimmassa kaudessa Asperger-läppää viljellään aika runsaalla kädellä, mutta mun mielestä se on vaan tervetullutta. Tietysti voidaan miettiä lisääkö se stereotypioita. Mää kuitenkin luulen, että silloin, kun jotain asiaa tuodaan esille ironisesti tai sarkastisesti, niin se enemmänkin kumoaa niitä kangistuneen muotin rajoja, koska juttu vedetään niin överiksi. Asioiden piilottelu ja karttelu tabuina taas korostaisi vaan ennakkoluuloja. 

Pidetään siis huumori selviytymiskeinona ja voimana ja viljellään sitä hyvällä maulla! Maailmassa ei ole koskaan liikaa naurua!


torstai 16. maaliskuuta 2017

Elämä kantaa

Viime viikot ovat olleet aikalailla stressin täytteisiä. Ja ne stressipeikot ovat totelleet tuttuja nimiä: raha, syöminen, opiskelut ja aika. Siinä ne perusvieraat, jotka käyvät täällä vähän turhankin usein. Mää en oikein osaa elää stressin kanssa ja niiden lisänä sitten tuleekin ahdistus ja kaikenmaailman huolet. Liian monta mielessä pyörivää asiaa vaikuttaa mulla myös uniin: saan kyllä nukuttua ihan samalla tavalla kun muutenkin, mutta unet on revitty ihan kuin jostain kauhuleffasta tai dekkarista, huh. Mää muistan vielä unet tosi tarkasti, niin ne saattaa pyöriä päässä koko seuraavan päivän, jee...

 Paita: Cubus
Housut: Gina Tricot

Mutta siis raha-asiat on mulla ollut nyt sydämen päällä, kun opintotukea ei ole tippunut kohta kahteen kuukauteen, koska tyhmyyksissäni nostin tuet kahdelta viime kesältä, enkä osannut varautua, että kandinpapereiden kanssa on yllättävän paljon byrokratisia käänteitä, joten paprut eivät kolahdakaan postilaatikkoon sormia napsauttamalla. Töitä onneksi on, mutta niistäkään ei hirveästi rahaa tule, kun tunteja ei ole mitenkään päätä huimaavia määriä. Töistä tulikin mieleen myös rahamurheiden kannalta ihana käänne: mun sopparia jatkettiinkin vielä vuoden loppuun, joten kyllä ne raha-asiat helpottuvat, kun alan taas saada opintotukea. Onneksi.

Opintotuesta saadaankin rakennettua silta opiskeluihin, jotka päättäväisesti junnaavat vielä päätösten ja kokonaisuuksien rekisteröinnin kynsissä. Ja tosiaan, mites sinne Jyväskylän yliopistoon pitikään hakea? Tänään kuitenkin päätin tarttua härkää sarvista ja otin selvää asioista. Sain vihdoin hengähtää: ainakin yksi kokonaisuus on toimitettu rekisteröitäväksi ja siirtyminen Jyväskylän yliopistoon ei tunnukaan niin hankalalta kuin pelkäsin. Mun pitää vaan kirjoittaa perustelukirje maisterinopintoja varten ja hakea yhteishaussa. Onneksi otin tuostakin nyt selvää, koska olen ollut onnellisesti siinä uskossa, että haen vasta siirtohaussa toukokuussa, mutta haku onkin edessä jo nyt. Huh. Niin ja nyt tiedän myös sen maisterinohjelman johon haen: kieli muuttuvassa yhteiskunnassa ja opintosuuntana suomi. Lueskelin ne jutut läpi ja kuulosti tosi mielenkiintoselta!

Herkkujen loputon mättäminen on myös vähän kaihertanut. Viime viikonlopun bileiden jäljiltä jäi kunnon määrä vaikka mitä naposteltavaa ja mulla on joku pakkomielle  ahtaa herkkuja, jos niitä meidän kaapeissa on. En voi siis antaa olla. Osan järjettömästä herkuttelusta pistän näiden perus naistenvaivojen piikkiin, mutta on tässä myös sitä tunnesyömistäkin mukana: kurja olo, joten silloin saa herkutella. Mutta ei, ei ja ei. Pitäisi oppia hillitsemään itsensä, mutta miksi se on niiiiin vaikeaa? Kohta mun pitää varmaan lätkästä lappu keittiön kaapinoveen, jossa lukee julma käsky: Ryhdistäydy!


Herkuttelun vastapainoksi olen onneksi käynyt salilla tällä viikolla melkein joka päivä, tänäänkin menen illemmalla spinningiin, joten ehkä mun tavoitteet terveellisemmästä elämästä ei ole ihan vielä tuhoon tuomittuja. Paitsi, että linjat pysyy herkuttelusta huolimatta kurissa, niin liikunta helpottaa myös stressiä. Ihana fiilis, kun tulee takaisin kotiin rentoutuneena vaikka ennen salia olis ollu kauhea stressi. 


Kaikessa tässä stressissä pahinta on ollut pelko epäonnistumisesta ja sitä kautta tyhjän päälle jäämisestä. Mä oon ollu aina kunnianhimoinen ja asetan riman tosi korkealle. Aika jännä, koska vanhemmat ei ole koskaan vaatineet multa mitään huippupärjäämistä koulussa tai harrastuksissa, vaan ihan se oman parhaan yrittäminen on riittänyt. Mutta mä sitten vaadin itseltäni välillä liikoja ja tadaa, taas on kunnon stressi päällä. Pitäisi oppia olemaan armollisempi itselleen. Eikä se epäonnistuminenkaan ole se maailman pahin asia, vaan asioilla on aina tapana järjestyä.  Elämä kyllä kantaa. 


Ai niin! Pistettiin tänään hakemusta yhteen kämppään, josta poikaystävän kaveri on nyt lähdössä. Olisi ihana päästä muuttamaan, koska vaikka tää nykyinen kämppä on tosi ihana ja hyvällä alueella, niin me kaivataan kuitenkin enemmän tilaa ja olisi mukava asua lähempänä keskustaa. Ja olishan se koiruuskin suunnitelmissa. Nyt vaan toivotaan parasta, mutta ilman stressiä!

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Ihana parisuhdearki

Kirjoissa, leffoissa ja sarjoissa näkee tosi paljon joko vastarakastuneita jatkuvalla syötöllä hempeileviä pareja tai sitten kriisin partaalla, melkein eroamassa olevia pariskuntia (hatunnosto Solsidanille ja Modernille perheelle arjen kuvaamisesta! <3). Jatkuvaa suurien tunteiden tykitystä on tarjolla joka suunnasta, mutta missä on se onnellinen tasainen arki. Miksi se jää niin vähille? Tylsyydenkö takia? Niin varmasti, mutta sen ajatuksen kanssa mennään niin metsään, että huhhuh. Parisuhteen arjessahan on vaikka mitä ihanaa ja aina oppii jotain uutta toisesta. 

Mulla on ollut aina se, että oikein odotan arjen alkamista suhteessa, koska silloin mulla hälvenee alkuvaiheeseen kuuluvat pelot siitä ettei toinen välitäkään tarpeeksi. Suhteesta ei tietenkään tule itsestäänselvyyttä, vaan järkeilen sen niin, että kumpikin ajattelee suhteen olevan tarpeeksi vahva, että yhteinen arki tuntuu hyvältä ajatukselta. 

Vaikka arkeen kuuluu meillä töitä, opiskelua, harrastuksia, stressiä ja väsymystä, aikaa kuitenkin aina löytyy myös toisillemme. Eikä sen yhteisen ajan tarvitse olla mitään maailmaa mullistavaa, vaan saatamme vaan pötkötellä kainaloikkain sohvalla ja katsella jotain sarjaa. Ja ihan sekin riittää, että istutaan kumpikin sohvalla omia juttuja tehden eli yleensä mulla on nenä kiinni kirjassa tai plärään puhelinta  ja poikaystävä pelaa.


Vaikka arki ei ole jatkuvaa pussailua ja toisen kyljessä kiehnäämistä, se ei kuitenkaan tarkoita kuoliniskua läheisyydelle. Mulle hellyys ja läheisyys on tosi tärkeitä, mutta arjen myötä olen oppinut myös sen, ettei kaiken tarvitse olla aina niin romanttista ja kiihkeää, vaan pusu aamulla ennen töihin lähtöä ja kainalossa nukkuminen on myös niitä suhdetta tukevia asioita. Lisäksi meillä on vielä niin ahdas sänky, että öisin tulee aina nukuttua kainaloikkain :D, tadaa:



Pidempäänkin jatkunut arki ei tarkoita sitä, ettei toisesta enää oppisi uusia asioita. Mää ihmettelin aluksi poikaystävän tapaa laittaa juusto leivälle aina päälimmäiseksi, mutta nyt yli vuoden yhdessä asumisen jälkeen huomasin ja ihailen sitä, ettei hän koskaan lähde mun typerään kiukutteluun mukaan, vaan pysyy aina rauhallisena. Rakas on myös tosi huomaavainen ja kun täyttelin kyllästyneenä opintokokonaisuuksien lomaketta, niin hän laittoi mulle piristykseksi Ensiferumia soimaan, vaikka ei folk metallista suuresti perustakaan. Musiikki on meillä muutenkin olennainen osa arkea ja vinyylit on tosi ahkerassa käytössä:


Arki saattaa kuulostaa myös pelottavalta sanalta ja onhan se aluksi sellaista jännittämistä, että miten kaikki lähtee sujumaan ja millaisia kompromisseja on edessä. Meillä kumpikin on tullut vastaan esimerkiksi siisteydessä: poikaystävä korjaa enemmän tavaroitaan oikeille paikoilleen, mutta mää en ole enää mikään siivouspoliisi, vaan oikeestaan se pieni sotku onkin kotoisaa. Arki lähti meillä kaiken kaikkiaan sujumaan nopeasti ja onhan tää edelleen tosi ihanaa, suorastaan:


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Paardit ovat kasarii

Kypsärimerkintä ei ehtinyt tulla tarpeeksi nopeasti rekisteriin, mutta sehän ei silti estänyt järkkäämästä bileitä kandin kunniaksi! Päätin, että pidän kunnon paardit kasariteemalla, koska 80-luku on ihan paras vuosikymmen erilaisine övereine tyyleineen ja biiseineen. Panostin ihan kunnolla teemaan ja etsin erilaisia kasarijuttuja ja niitähän löytyi! Siispä tämä viikko meni aika tehokkaasti järkkäillessä. Keskiviikkona kävin kaverin kanssa Harjun paperissa, josta löytyi teemaan sopivat ärtsyn väriset pillit ja  ilmapallot. Ehdittiin kuitenkin shoppailureissulla myös käydä syömässä Tuoreessa, josta saa aivan ihania salaatteja viidellä täytteellä. Suosittelen!


Ja koska ihminen ei voi koskaan aloittaa mitään tarpeeksi ajoissa, kaikki leipominen jäi perjantaille ja lauantaille. Tein nakkirullia, mokkapaloja ja daimcookieita kuin heikkopäinen. Mulla on vielä se paha, että haluan tehdä kaiken itse ja samalla haalin liikaa kaikkea tekemistä. Poikaystävä onneksi auttoi ja teki boolin ja jätskit. Hänen bravuurinsa on viski-suklaajäätelö, joten sitä oli tarjolla tälläkin kertaa ja toisena makuna tarjoiltiin keksi-suklaata. 

Lauantaina siis leivoin, siivoilin, koristelin ja laittauduin. Ja oli kyllä hauskaa saada vetää meikki ja vaatteet ihan överiksi kasarityylillä!


Paita: New Yorker
Housut: Cubus
Koru: Kirppari

Kämppää oli myös ihana koristella! Ilmapallot ja ylivärikkäät pahviastiat löysivät paikkansa ja myös lightbox sai uuden sanoman. 



Kuuden maissa vieraat alkoivat saapua ja bileet saatiin käyntiin! Serkun tyttöystävä oli koonnut Spotifyhin kaikki parhaimmat kasaribiisit ja niiden lisäksi pistettiin myös vinyylit pyörimään. Mun ja poikaystävän pelko kämpän ahtaudesta oli myös turha, koska vaikka vieraita oli yli viitisentoista, kaikki mahtui ihan hyvin täällä hengailemaan. Herkkuja ja juomaa oli riittävästi ja oli ihan tosi hauskaa. 


Lähdettiin vielä keskustaan jatkoille ennen kahtatoista ja päädyttiin Freetimeen höpöttelemään, juomaan muutama drinkki ja tanssimaan. Oltiin poikaystävän kanssa kotona joskus vasta puol neljän maissa. Oli ihan älyttömän hauska ilta!

Bileissä oli ihana huomata, että määhän oon kotiutunu tänne Jyväskylään. Vuosi sitten en oikein vielä tuntenut ketään serkkujen ja poikaystävän lisäksi, mutta vuoden aikana olen tutustunut ihan huipputyyppeihin ja oli ihana tajuta, kuinka Jyväskylästä on tullut mulle kotikaupunki: täällä on koti, harrastukset, työt ja viimeisenä, muttei tosiaankaan vähäisimpinä aivan mahtavat kaverit!

torstai 9. maaliskuuta 2017

Kiltin tytön syndrooma

Kun olin pieni, en oikein osannut suuttua. Tuntui, että olemalla vain kiltisti, kaikki sujuu paremmin, enkä pahota kenenkään mieltä. Niin elämä sujuisi mukavammin ja tasaisemmin. Perhe ei kuitenkaan ollut samaa mieltä ja äiti rohkaisi näyttämään myös niitä kiukun tunteita. Ja kyllähän mää sitten opin suuttumaan, mutta se tuntui edelleen pahalta ja yritin pitää sen ihan minimissä. Tietysti kiukuttelua ja hermoilua oli siinä missä muillakin, mutta sen saivat kokea vain harvat ja valitut eli ne tutuimmat ja läheisimmät ihmiset, perhe siis. Kavereille olin vain se iloinen ja kaikkeen sopeutuva tyttö, joka ei hermostu tai suutu. Ikinä. Kaikki ei kuitenkaan jäänyt siihen kiukun välttelyyn, vaan en halunnut myöskään sanoa ei: sehän voisi johtaa riitaan. Tokalla luokalla annoinkin melkein kaikki pokemon-korttini luokkakavereille, koska heille tuli niin hyvä mieli uusista korteista ja "ei" oli se pahin kirosana. 


Ylitse pursuava kiltteily korostui entistä enemmän iän myötä: kolmannella luokalla vaihdoin koulua ja jouduin kiusatuksi. Mielistely tuli keinoksi yrittää vältellä kiusaamista, mutta ehei, kiusaaminen vain jatkui. Lisäksi vanhempani olivat eronneet pari vuotta aiemmin ja näimme siskon kanssa iskää joka toinen viikonloppu. Aloinkin olla iskän luona tosi kiltisti, koska en halunnut kuluttaa niitä joka toisia viikonloppuja riidellen. Osasin onneksi päästellä höyryjä edelleen kotona, mutta nyt kiukuttelun ulkopuolelle jäi kavereiden ja muiden tuttujen lisäksi iskä. Myös teininä olin edelleen liian joustava ja mielistelevä, mikä johti toisinaan siihen, että ylitseni marssittiin. Onneksi perhe ja kaverit olivat välillä muistuttamassa, ettei ovimatoksi pidä todellakaan heittäytyä ja pitää muistaa pitää myös itsensä arvossa.


Aikuistuminen onneksi helpotti turhaa myötäilyä ja osasin lakata olemasta se ikuinen ovimatto. Tuon eriäviä mielipiteitä esille ja tarpeen vaatiessa uskallan pitää omia puoliani. Silti kiltin tytön syndrooma ei ole täysin hellittänyt. Olen edelleen se, joka välttelee riitaa viimeiseen asti ja yrittää mieluummin mukautua tilanteeseen. Haluan siis ennemmin miellyttää muita kuin tuoda ärtymystä esille, vaikka mua kohtaan olisikin oikeasti tehty väärin. Ja jos vaikka kohdalle sattuu äkäinen bussikuski, en huomauta ystävällisesti takaisin, vaan mietin asiaa ja avaudun siitä poikaystävälle tai kavereille. Silloin en loukkaa muita. 

Töissäkin olen ollut joskus turhan kiltti. Kun olin välivuonna siivoojana, jouduin vaihtamaan paikkaa, koska siivoamani toimisto kilpailutettiin. Pääsin lääkäriasemalle töihin, mutta veri- ja neulakammoisena en ollut asiasta kauhean innoissani. En kuitenkaan sanonut tästä esimiehelle mitään, koska en halunnut olla hankala. Jo ensimmäisellä viikolla jouduin kuitenkin kertomaan, etten pärjää: vereen ja ruiskun osiin törmäsi aina jossain ja jokaisella tauolla istuin jossain ahdistuneena itku kurkussa. Silloin opin, että joskus niistä asioista on pakko sanoa, eikä kaikkeen aina voi myöntyä: joskus pitää ajatella asioita myös oman parhaan kannalta.


Kiltteydessä on paljon hyviä puolia ja onhan se hienoa olla se, jota pidetään mukavana ja joustavana tyyppinä. Silti ei kuitenkaan pidä koskaan heittäytyä ovimatoksi ja on osattava pitää niitä omia puolia. Mukava ja joustava voi olla, vaikka joskus tujauttaisikin vastaan. Se on vain tervettä ja antaa muille kuvan, että osaa kunnioittaa itseään. Ei on joissain tilanteissa kaunis sana. 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Ihanaa olla nainen!

Ulkonäköpaineet, pms, menkat ja suuret odotukset milloin millekin elämänalueelle. Silti en ole koskaan halunnut olla mies. Mää oon pienestä pitäen huomannut, kuinka ihanaa on olla nainen ja ennen kaikkea monipuolista: meillä ei ole koskaan näkynyt, että naiseus rajoittaisi elämää jotenkin, vaan päinvastoin. Leikin pienenä paljon pehmoleluilla, mutta tykkäsin myös prätkähiiristä. Nyt aikuisena rakastan sellaisia tyypillisiksi ajateltuja naistenjuttuja, kuten meikkaamista ja kavereiden kanssa juoruilua, mutta myös istun möykkään sohvalla kun kannustan Suomea tai Jokereita lätkässä.


Mulle naiseus merkitsee paljon ja siihen sisältyy niin älyttömästi ihania asioita, joista mulle tärkeimpiä on raskaus ja äitiys. Nämä eivät tietenkään ole kaikille naisille niitä kohokohtia, eikä tarvitsekaan, mutta mulle niillä on tosi suuri merkitys. Haluan tulevaisuudessa ehdottomasti olla äiti, koska koen vanhemmuuden niin suurena rikkautena. Varsinkin nyt seuratessani mun siskon kasvamista äidiksi ja oman tädiksi tulemiseni myötä tämä tuntemus on vahvistunut entisestään.


Vaikka noi kirjustelun alussa mun luettelemat naisena olemisen ärsyttävät puolet on välillä liiankin vahvasti elämässä läsnä, niiden hankaluutta helpottaa se, kun niistä pääsee juttelemaan tyttöporukassa. Silloin niihin asioihin saa ymmärrystä ja oppii suhtautumaan myös huumorilla. Ihan parasta vertaistukea! Silloin tajuaa vaikkapa, että hei, selluliittiä on tosiaan melkein kaikilla ja ymmärtää, että eihän se muutama kohta kuhmuraista ihoa ole edes niin kamala juttu. Ja jos joku on joskus möläyttänyt, ettei naisten kaveriporukat onnistu koskaan ilman riitaa ja piikittelyä, niin siinä on oltu kyllä niin väärässä. 


On suuri rikkaus, että naisena oleminen ei ole enää sullottu pieneen muottiin. Nykyään on onneksi mahdollista valita mitä tahansa kotiäitiyden ja uranaisena olemisen välillä ja se on hienoa. Silti epäkohtia on edelleen puolin ja toisin. Tällä tarkoitan vapaaehtoisesti lapsettomien kokemaa paheksuntaa, mutta myös esimerkiksi korkeakoulun skippaamisen tai meikkaamisen katsomista nenänvartta pitkin siksi, koska se vie muka naisilta uskottavuutta. Mää en missään nimessä usko, että vaikkapa joku kainaloiden sheivaaminen merkitsee kenellekään karvanpoistoteollisuuden aivopesuun alistumista, vaan siitä on tullut enemmänkin tapa, jota voi ihan vapaaehtoisesti noudattaa tai olla noudattamatta. Mää en ole edes koskaan ajatellut, että sheivaisin tai meikkaisin jotakuta varten: mulla on niin vaan parempi olo. Meikattuna koen korostavani mun piirteitä ja jos jättäisin sheivaamatta, olisin kunnon tyttötarzan, koska mulla ei edes kasva sellaista hentoa harvaa karvaa, vaan skippaamalla vaikkapa säärien sheivaamisen, saisin kasvatettua itselleni tuuheat villahousut ja silloin mun olo ei olisi todellakaan mukava. Jokainen siis tavallaan muita tuomitsematta.


Mulle suurin naisesikuva on oma äiti. Hän on aina pitänyt meistä tosi hyvää huolta ja keksinyt mukavaa tekemistä. Muistan kun pienenä teimme paljon eväsretkiä ja iltasaduksi äiti oli valinnut aina yllätyskirjoja. Äiti on myös aina kuunnellut meidän kaikkien kolmen huolia ja murheita ja antanut myös maailman arvokkaimpia neuvoja sekä isoista, mutta myös pienistä asioista: ennen viime kaveripikkujouluja mua ahdisti ja ärsytti kaikki mahdollinen ja mahdoton. Soitin kunnon itkupuhelun äidille ja hän sitten siihen, että nyt vaan meikkaamaan ja valitsemaan vaatteita niin tulee parempi olo. Ja se auttoi! Tärkein neuvo, jonka olen äidiltä saanut, on, että kaikki aina järjestyy. Äidin kanssa on myös aina voinut puhua kaikesta ja meillä on kotona ollut aina tosi rentoi ilmapiiri. Haluan myös itse olla tulevaisuudessa yhtä kuunteleva, huolehtivainen ja rento äiti!

Hyvää naistenpäivää muruset!

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Laukkukurkistus

Naisen laukussa on toinen universumi. Se pitää kyl mun kohdalla paikkansa! Kamppeita löytyy joka lähtöön: on kaikea oikeesti tarpeellista, kuten puhelin ja lompakko (ja meikkipussi, jos olen koko päivän menossa tai lähden baareilemaan), mutta myös kaikkea turhaa, joita on kahvilakuitit ja suklaakääreet. 


Mä oon aina tykänny isoista laukuista, koska niihin mahtuu niiin paljon. Mun mielestä täyteen ahdettu laukku on yksi ärsyttävimmistä asioista, koska sitten sitä etsimäänsä juttua ei välttämättä löydä ilman että joutuu purkamaan koko sisällön. Siispä iso veska on paras! Kuvassa oleva ihanuus on äidin vanha, mutta hän ei enää käyttänyt sitä, joten laukku päätyi mulle ja on kyllä ollut kovassa käytössä! Parasta tuossa on, että se on tyylikäs, mutta silti käytännöllinen: laukkua tuntuu hyvältä kantaa olalla, siinä kulkee salivaatteet, kun treenin jälkeen menen kavereiden kanssa vaikka kahville tai en tarvitse kaupassa muovikassia, kun tuohon mahtuu niin paljon. 

Mutta siis se sisältö. Tänään mukaan mahtui nämä kamppeet:


Tuossa on tarpeellisia, mutta myös aivan turhia juttuja. Lompakko, kännykkä ja avaimet totta kai on tärkeitä. Passi on myös olennainen (mulla ei siis ole henkilökorttia), mutta se jää kotiin vähän liiankin usein niillä kerroilla, kun olisi pitänyt ostaa alkoholijuomia. Niinpä meillä on monesti tehty kauppareissut kahteen kertaan, kun eräs on hajamielisyyksissään katsonut passin olevan aivan toisarvoinen...

Niin ja tärkeitä on myös noi mun laktaasikapselit! Mulla on siis laktoosi-intoleranssi, joten noiden kapseleiden kanssa kahvilareissut on paljon paljon helpompia, koska laktoosi ei silloin rajoita mun valintoja. Se kauhea tunne, kun tekee mieli vaniljalattea tai sulkaakakkua ja kapselit ovat jääneet kotiin, kunnon katastrofi.


Ja sitten ne ei-niin-olennaiset, mutta ei täysin turhatkaan. Mulla on aina kirja mukana, jos päivässä on odottelua tai hengailen itsekseni kahvilassa. Kännykkä on myös ahkerassa käytössä ajantappajana, mutta kirjaan on helpompi uppotua ja aikakin menee silloin nopeammin. Toinen tärkeydeltään samanmoinen on huulirasva. Se ei ole mulle ihan elintärkeä, koska länttään yöksi kunnon kerroksen bepanthenia, mutta nyt talvella sekään ei yleensä riitä ja silloin huulirasva on korvaamaton!

Ja sitten on nää turhaakin turhemmat, kuten kuitit, joilla ei tee mitään: kuvan kuiteissa olen todistanut käyneeni Miriam´sissa kahvilla ja ladanneeni sekä Jyväskylän että pk-seudun matkakortit.  Ja toinen turha on mulla noi ilmaisnäytteet, jotka unohdan ikiajoiksi laukun pohjalle vanhenemaan. Kuvasta ihmeellisesti puuttuu kaikki ne karkkipaperit, joita löytyy tosi usein. Ehkä tää on todiste siitä, että onnistun yhdessä tän vuoden tavotteessa eli herkkujen puputtamisen vähentämisessä. Nyt oonkin toiveikas!

Mitkä on teidän laukkujen vakkaritavarat, ne tarpeelliset ja turhat?

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Keikkaa ja reissua

Tää viikko meni tosi nopeesti! Ja se johtui varmasti siitä, kun tekemistä oli niin paljon, mikä on kotirouvalle vain ja ainoastaan plussaa. Alkuviikko oli ihan perusarkea: töitä ja saleilua (kävin kokeilemassa spinningin tehotuntia ja oli aikamoinen rääkki, mutta sen jälkeen oli ihana fiilis), mutta sitten keskiviikkona lähdin kohti Espoota jo joskus aamulla. Ja reissullahan oli kaksi tarkoitusta: käydä tietysti moikkaamassa perhettä ja pitämässä mun toinen kokemusasiantuntijapuheenvuoro.

Heti ensimmäisenä tapasin siskon ja totta kai rakkaan siskonpojan Sellossa ja kävimme siellä vähän kiertelemässä ja ostoksilla. Loppupäivä meni vanhempieni luona Lippajärvellä ja oli taas ihanaa nähdä kaikkia! Oli jo niiiin ikävä!

Torstaina oli vuorossa kokemuasiantuntijaduunia (mitenköhän kokemusasiantuntijan lyhentäisi, kun se on kunnon sanahirviö, hmmm). Mua oli pyydetty viime viikolla puhumaan Helsinkiin ja ei todellakaan tarvinnut kahta kertaa miettiä otanko keikan vastaan. Paikka löytyi onneksi helposti, eikä tarvinnut pitkään kierrellä (pk-seudulla asumisesta on ollut jotain hyötyä!). Tällä kertaa ei myöskään jännittänyt, mutta sille ei olisikaan ollut aihetta, koska yleisö oli aivan ihana! Porukka kyseli paljon ja kysymyksistä syntyi myös mukavasti keskustelua. 

Perjantaina lähdin kohti kotia jo aamusta ja asemalle kulkeminenkin oli hiukka hitaampaa koska tavaroita oli paljon enemmän kuin Espooseen tullessa. Meillä oli vanhemmat ja toinen siskoista käyneet Tallinnassa, joten sain sieltä ihan reippaasti tuliaisia: mm. valkosipulileipäsnacksejä on nyt useamman kuukauden tarpeille. Sain myös kaksi aivan ihanaa korttia koristamaan meidän seinää:


Selvisin asemalle kuitenkin kunnialla, tosin ratikalla, koska räntää lensi melkein vaakasuoraan. Poikkesin Kampissa vielä kauppaan ostamassa irtokarkkeja (vaikka tällä viikolla karkkia tuli puputtettua myös ennen tätä karkkipäivää) ja taapersin laukkuineni bussiterminaaliin. Matka meni ihan mukavasti jenkkien Ensitreffejä alttarilla töllöttäen ja irtokarkkeja puputtaen.


Kotona ehdin köllötellä ihan rauhassa, mutta illalla oli menoa, nimittäin Moonsorrowin keikka Lutakossa. Keikkaa varten valitsin mahdollisimman metsänneitomaisen lookin (koska hei folk metallia), joka onnistui metsänvihreällä mekolla, saniaiskorviksilla ja sellaisella jännällä kampauksella. Ensin mentiin poikaystävän kanssa kaverini ja hänen poikaystävänsä (joka on ollut poikaystäväni kaveri jo amiksen ajoilta asti) ja olimme siellä ensin etkoilemassa. Sieltä jatkoimme kaikki Lutakkoon keikalle. Lippuja oli onneksi vielä ihan reippaasti jäljellä ja Moonsorrow alkoi soittaa just kun saavuttiin paikalle. Porukkaa oli tosi paljon ja keikka älyttömän hyvä!


Lauantai ja sunnuntai onkin menneet ihan kotosalla. Poikaystävä oli molempina päivinä töissä, joten katselin ja luin hömppää eli siis Modernia perhettä ja Bridget Jonesia sekä mätin ihan hulluna marenkia ja valkosipulileipää. Paitsi että teinhän mää jotain hyödyllistä eli kävin kunnon lenkillä molempina päivinä! Alkoi samalla harmittaa vähän meidän muuttosuunnitelmat, kun katselin maisemia: täällä on ihan älyttömästi vanhoja puutaloja ja maisemat vähän kuin jostain postikortista:

Huomenna otan itseäni niskasta kiinni: menen salille ja syön järkevämmin. Onneksi ostin mustikoita pakkaseen, niin pahin makeanhimo talttuu mustikkasmoothiella. Ensi viikolla on tiedossa myös mun valmistujaisbileet. Vähän vaan jännittää ehtiikö kandinpaperit tulla siihen mennessä, koska mulla puuttuu rekisteristä pari suoritusta, koska yliopistossa tää toiminta on joskus niiiin hidasta. Tää on vielä niin turhauttavaa, koska itse en voi tehdä asialle mitään: olen kaikki suoritukset tehnyt, joten voin vain odottaa. Mutta mulla on kuitenkin vakaa luottamus siihen, että kyllä ne tulokset sinne rekisteriin vielä ens viikon puolella putkahtaa! 

Miten teidän viikko sujui?

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Jos olisin...

Nyt on taas höttöpostauksen aika, koska ajatus ei oikein kulje kolmen ja puolen tunnin bussissa töröttämisen jälkeen. Miten istuminen voi olla niiin puuduttavaa? Toisaalta väsymykseen on myös ihan varmasti syynä mun ja siskon eilinen liian myöhään jatkunut RuPaul´s Drag Race -maraton (ollaan ihan koukussa siihen sarjaan: kunnon hömppää, eikä tarvitse ajatella mitään) ja aikainen herätys. Mutta, hei, hömpän lukeminenkin voi olla ihan kivaa, joten tässä sitä tulee:

Jos olisin:

...puu: pihlaja. Joskus luin jonkun druidien puuhoroskoopin, jonka mukaan mun merkki on pihlaja ja sen mukaan tällaset tyypit on herkkiä ja tunteikkaita. Tää siis tuntuu oikeelta valinnalta! :D

...eläin: peura ajovaloissa. Olen stressaajatyyppiä ja välillä eniten pelottaa, no, suunnilleen kaikki. Ja stressissä saatan joskus vain jäädä aloilleni, enkä tee sille uhkaavasti lähestyvälle asialle, deadlinelle yms. mitään ennen kuin ahdistus kasvaa liian suureksi. 


...telkkarisarja: ehdottomasti Sohvaperunat! Jos perjantaina on ollut menoa, niin lauantaina herätessäni muistan, että hei, Areenassahan on nyt uusi jakso Sohviksia! Ja toi sarja muutenkin kuvaa mua: rauhallinen, mutta vähän järjetön, eikä kaikki aina ymmärrä mun höpötyksiä.

...kasvi: kaveri sanoi joskus mulle, että jos olisin kasvi, olisin varsiselleri, siispä se!

Huivi: Ninja/Korvikset: EMP/Toppi: Vero Moda/Lompakko ja saappaat: Zalando/Hame:Kirpparilta

...vuodenaika: Tää on vaikee! Toisaalta kevät, koska olen vähän sellainen ihmettelijä ja herkkä. Toisaalta syksy, koska olen kuitenkin myös rauhallinen tyyppi, mutta tunteikas. 

...koira: belgianpaimenkoira, koska se tarvitsee koko ajan jotain tekemistä tai se tylsistyy ja ahdistuu. 

...maisema: olisin metsä kesällä, kun lehdet humisevat puissa.


...kirja:Tää on helppo! Neiti Pelokas ja rakkaus, koska se kertoo hyvin siitä, kuinka itsetunnon kanssa on välillä yhtä kamppailua. Mää samastun kirjaan myös siksi, koska suhteen alussa aina pohdin, kääntelen ja vääntelen sekä tarkkailen niitä toisen tunteita ja pelkään, ettei mua rakastetakaan. Nyt kun nykyisessä suhteessa on tää ihana tasainen vakaa arki, niin elämä on helppoa mulle. Ja myös mun poikaystävälle. :D

...karkki: Hankala! Kääreen perusteella varmaankin pihlajakarkki, mutta jos itse karkin, niin sitten DaCapo!

...leffa: Joku höttöinen Disney-tuotos, koska toivon aina, että kaikki olisi ihanaa ja kepeää ilman kaiken maailman stressiä ja kauheuksia.


...tunne: sellainen kunnon tunnevyöry, jossa tulee itkettyä ja naurettua yhtäaikaa. 

...auto: Lada! Outolintu, jolla on omat oikkunsa. 

 Löytyikö mitään samaistuttavaa? Ja hei, kertokaa ihmeessä myös omia juttuja noihin kohtiin!