torstai 27. syyskuuta 2018

Tunteella vai järjellä?


Huh, nyt alkaa kiireet jo vähän helpottaa ja on aikaa taas keskittyä bloggaamisen ihmeelliseen maailmaan. Pari viime viikkoa on siis ollut yhtä huiskausta: aikuiskouluttajan pedagogiset, gradusemma ja kaikenkarvaiset muutkin opiskeluhommat pyörähtivät käyntiin. On tullut vähän bailattuakin ja vietyä Varpua paimentamaan ja agilityyn. On ollut töitä ja monenmoista pientä projektia. Paljon hommaa siis. Mutta miksi mää otan näin reilusti hommaa ja tekemistä elämään, jos ei kerta aikaa (ja järkeä) ei oikeestaan ole. Vastaus on helppo: mää olen tunneihminen ja musta tuntuu hyvältä tehdä kaikenlaista ja pitää itseni liikkeellä.

Oon tehnyt aina tosi paljon päätöksiä sydän edellä: jos jokin tekee onnelliseksi, mutta vaatii vaan enemmän järjestelyjä, niin ei siinä mitään. Hyvä esimerkki on tää mun Jyväskylään muutto: opinnot jäi Helsinkiin, enkä ollut hommannut täältä vielä töitäkään, mutta ne olivat pikku asioita sen rinnalla, että pääsin muuttamaan miekkosen kanssa yhteen. Sama viime viikonloppuna: lauantaina oli serkun ja kaverin yhteissynttärit, mutta sunnuntaina piti lähteä ajamaan jo viideltä aamulla kohti Someroa, jossa olisi Varpulle paimennusta tiedossa. Ja mitä mää teen? No meen niihin molempiin ja tuloksena oli kahen ja puolen tunnin yöunet ja armoton väsymys, mutta mitä siitä: oli ihan älyttömän hauskat paardit ja myös tosi jännää päästä testailemaan Varpulla paimennusta.

Tietysti joku järki pitää aina pitää matkassa, eihän tässä elämässä muuten pärjää, ellei ajattele vähän siltäkin kantilta. Kuitenkin jos järkeä on siellä pohjalla, niin sit mun mielestä voi ihan hyvin mennä tunne edellä: asiat vaatii ehkä enemmän järjestelyjä, mutta ne on kuitenkin mahdollisia. Vaikka siis saattaakin kuulostaa siltä, ettei mukana ole järjen häivääkään. Tietysti välillä tuntuu tosi raskaalta, kun yrittää mahduttaa kaiken mielenkiintoisen, ihanan ja kivan samaan pakettiin ja sit sitä ihmetteleekin, että miten voi stressata näin paljon. Mutta silloin mietin myös sitä huippua fiilistä, joka tulee, kun saa vaikkapa ne kaikki hommat tehtyä. Se on jotain niin korvaamatonta ja ihanaa.

Ootko sää tunne- vai järki-ihminen?

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Lemmikkivankila?

Meillä oli muutama päivä sitten aivan ihana aamu. Siis tosi ihana. Aivan huippu. Ja haiseva. Me kohdattiin nyt nimittäin ensimmäistä kertaa se, mikä tulee väistämättä joskus jokaisen koiranomistajan kohdalle: Varpu löysi omasta mielestään ah niin ihanan läjän, jossa oli aivan pakko pyöriä. Ja voi sitä hajun määrää, joka ei edes lähtenyt ensimmäisessä pesussa Varpun omalla rypsishampoolla pois. Pesu nro 2 tehtiinkin sit koirashampoon lisäksi pienellä määrällä mun shampoota ja vaahdotin koiran turkkia varmaan joku kymmenisen minuuttia. Mutta ehei, eipä silläkään lähtenyt, edelleen koiran korvien takana ja leuan alla haiskahti melko vahvasti.  Joten vielä vähän vahvemmat aseet käyttöön: laitoin ensin vähän huuhdeltavaa hoitoainetta, jonka pyyhin pois märällä pyyhkeellä. Ei auttanut. Niinpä suihkautin Varpun turkkiin hieman jätettävää hoitoainetta ja se sit tehosi, ainakin suurimmaksi osaksi. Lopputulos: mää ja Varpu haistiin rypsiltä, shampoolta ja kahdelta eri hoitsikalta. Ja Varpussa oli edelleen läjämäinen aromi. Onneksi kuitenkin melkein olematon.

Samana päivänä katsottiin miekkosen kanssa ohjelma, jossa keskusteltiin siitä, onko lemmikeiden pitäminen epäeettistä. Siinä höpötettiin lajityypillisen käytöksen estämisestä (oliko tän näkemyksen mukaan Varpun hankkiman hajustuksen pyykkääminen siis väärin???), epäekologisuudesta ja ennen kaikkea siitä, kuuluuko mikään elukka ihmisen hoiviin. Tosi rajuja mielipiteitä siis, mutta onko tääkään juttu nyt niin mustavalkoinen: onko ihminen aina se paha tyyppi, joka julmasti hyödyntää eläimiä? Onko lemmikki vain ihmisen huviksi?


Mää ainakin uskon, että suurin osa meistä on ottanut lemmikin seurakseen, perheenjäseneksi. Silloin kyse on väistämättä enemmän vastavuoroisuudesta kuin yksipuolisuudesta: lemmikki tuo ihmiselle iloa, on harrastuskumppani ja tärkeä perheenjäsen. Samalla kuitenkin lemmikistä huolehditaan, jotta se voisi hyvin. Ja koiran kohdalla se tarkoittaa esimerkiksi ulkoilua, ruokintaa, aktivointia, terveydestä huolehtimista, sosiaalistamista... vaikka mitä siis. Ja mää voinkin kyllä sanoa, että ollaan tehty Varpun hyvinvoinnin eteen ihan kaikkemme.

Mää koen, että Varpu saa elää meidän kanssa hyvää ja koiramaista elämää. Se pääsee pitkille lenkeille päivittäin, juoksemaan vapaana ja usein leikkimään myös toisten koirien kanssa. Varpua  aktivoidaan paljon ja nyt pentu- ja arkitottiskurssien jälkeen aloitettiin myös agility, josta pieni selvästi nauttii. Paimennustakin mennään kokeilemaan parin viikon päästä eli just sitä, mihin lapinkoira on alunperin tarkotettukin. Ehkä siis se, että pestiin koiruus sen läjäepisodin jälkeen pariin kertaan, ei estä lajityyppilistä käyttäytymistä mitenkään liikaa, koska suurimman osan ajasta Varpu saa tehdä ja olla, kuten koirille on luonnollista.


Mää voisin siis sanoa, ettei lemmikin pitäminen ole itsekästä, jos eläin voi hyvin: silloin sen eteen nähdään niin paljon, että tuskin kukaan ottaisi koiraa, kissaa tai vaikka undulaattia huvin vuoksi. Ehkä pitäisi luopua ennemminkin siitä ajatuksesta, että kaikki, siis ihan kaikki omien toiveiden toteuttaminen on itsekästä. Tai jos se onkin, niin siinä tapauksessa se on ihan tervettä sorttia.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Aspergeria, Aspergeria kaikkialla

Millaista olisi, jos juuri sut nähtäisiin jonkun sun ominaisuuden, vaikkapa hiustenvärin määrittämänä? Ihan sama mitä teet, niin jotkut vain ajattelisivat: "Ehkä se pudotti sen puhelimen lattialle, koska se on blondi." tai "Ai se ei tajunnut tota juttua? No totta kai se johtuu tosta blondiudesta!" Kukaan fiksu tyyppi tuskin tosissaan selittäisi jonkun asian juontavan juurensa vaaleista hiuksista, mutta valitettavasti vaikkapa autisminkirjon kanssa tällaista esiintyy: kun kerta on burgeri, niin kaikki tekemiset, olemiset ja valinnat johtuu just siitä. Tietysti.

Tunika: Gina Tricot // housut: Cubus // kengät: Kenkämarski

Monesti oon miettinyt, että mitäs jos monetkin ihmiset ajattelee mun joidenkin valintojen, ajatusten ja tekemisten olevan Aspergerin sävyttämiä tai niiden kummunneen nimenomaan siitä syndroomasta. Esimerkiksi kerran kokemusasiantuntijakeikalla unohdin laittaa vierailijaläpyskän kaulaan ja olin vain laskenut sen pöydälle. Jäinkin sit miettimään, että mitäs jos osa yleisöstä näki sen syndrooman läpi? Mitäs jos porukka luuli, etten laittanut läpyskää naruineen kaulaan vaikkapa tuntoyliherkkyyden takia? Tietysti meikäläisen puheessa tuli ilmi, ettei mulla ole aistiyliherkkyyksiä, mutta onhan multa joskus aiemminkin kysytty, miten jotkut burgeripiirteet mulla ilmenee, vaikka olin sanonut jo puheen aikana, että multa puuttuu just ne stereotyyppisinä pidetyt oireet.


Oon täällä blogin puolella monesti höpötellyt, ettei ketään pitäisi nähdä diagnoosin läpi, vaan ihmisenä, persoonana. Tää diagnoosilla selittäminen on just sitä, ettei sitä persoonaa täysin nähdä. Varmasti on usein helpoin selittää asiat itselleen niin, mutta ehkäpä meidän jokaisen olisi aika unohtaa se oireyhtymä, sairaus tai vamma ja kohdata ihminen ihmisenä, ei hänen diagnoosinsa läpi. Enhän mää itsekään tiedä joistain mun piirteistä, johtuuko ne Aspergerista vai ihan vaan persoonasta tai temperamentista. Mulla on esimerkiksi ollut aina vahva oikeudentaju, joka voi toki johtua Aspergerista, mutta toisaalta meikäläisen äiti ja siskot on myös tosi oikeudentajuisia. Eihän tässä voi siis tietää, mikä johtuu Aspergerista, mikä jostain muusta. Sama vaikkapa mun ylikilttiyden, bambisyndrooman (josta lisää täällä) kanssa: voihan se johtua Aspergerista, mutta myös mun persoonasta.


Vaikka siis ihmisellä olisikin joku diagnoosi, oli se sitten ollut syntymästä asti tai tullut joskus myöhemmin elämän varrelta matkaan, niin se ei  juuri kerro kenestäkään kauheasti, eikä sillä voi selittää paljoa: me kaikki käyttäydytään, tehdään valintoja ja ihan vain ollaan tosi monen tekijän pohjalta. Ehkä ei siis pitäisi hakea selitystä milloin millekin, vaan ihan vain olla ja antaa mennä diagnoosista huolimatta tai just sen takia.

Psst! Olisko just sulla jotain kysyttävää tai postaustoiveita Aspergerista? Kerro vain rohkeasti, niin postaan sit  niistä teitä askarruttavista aiheista!

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Syksy: uuden alku?

Syksy tarkoittaa monelle meistä paluuta arkeen: töihin, kouluun tai opiskeluiden pariin. Samalla usein startataan uusia harrastuksia, aletaan syödä taas fiksummin ja liikkua enemmän sekä ennen kaikkea halutaan elää taas aktiivisempaa ja ahkerampaa elämää, vähän niin kuin vuodessa olisi kaksi hetkeä uudistua: vuodenvaihteen new year, new me ja sit tää syksyn puhtaalta pöydältä -meininki.

Takki: H&M // mekko: saatu // sukkikset: Lindex // laukku: kirppari

Mutta mitä just tää syksy mulle merkitsee? No tosi paljon uutta, paljon enemmän kuin aiempina vuosina. Mulla alkaa viimeinen opiskeluvuosi ja samalla opettajanopinnot ja gradun kanssa ahertaminen. Jännää! On jotenkin vaan niin ihmeellistä ajatella, että vuoden päästä olisin valmistunut ja toivottavasti työelämässäkin kiinni. Näiden unelmien saavuttaminen vaatii vaan ihan älyttömästi työtä ja se tietysti vähän pelottaa: mulla on gradu ja 35 op:n sivuainekokonaisuus tehtävänä, siis yhteensä 95 op tälle lukuvuodelle, huh. Yritän kyllä lohduttautua sillä, että onhan mulla kunnon opintopisterysäyksistä aiempaakin kokemusta, mutta nyt työtä tulee kyllä olemaan enemmän. Lähden tähän kuitenkin toiveikkaalla asenteella ja teen töitä sitä mukaan kuin niitä tulee, enkä jätä mitään viime tippaan. Okei, kuulostaa ehkä vähän kuun tavoittelulta taivaalta, mutta eiköhän tästä lukuvuodesta selvitä joko vähän suuremmalla stressimäärällä tai sit sellasella kohtuullisella. Mun on turha nimittäin valehdella itselleni, etten muka stressaisi. :D


Muita uusia juttuja on tietenkin Varpun harrastukset. Syksyn aikana olis tarkoitus aloitella agilitya ja päästä siinä kunnolla alkuun. Lisäksi käydään kokeilemassa lampaiden paimentamista. Varpun kasvattaja nimittäin soitti vähän aikaa sitten ja kyseli, olisko meillä innostusta käydä testailemassa ja tottahan toki meillä on! Syyskuun lopulla olis siis suunta kohti Someroa ja lammastilaa! Ja tärkeänä kysymyksenä mulla totta kai päässä pyörii, että saakohan niitä lampaitakin jossain vaiheessa rapsuttaa.


Ja koska oon ainainen sokerihiiri, niin tavoitteena on tietysti myös herkkujen säästäminen viikonloppuihin. Kesällä oon antanut itselleni luvan herkutella enemmän, mutta nyt syksyllä alkaa taas skarppaaminen tänkin asian suhteen. Tietysti se yksi pulla tai Da Capo keskellä viikkoa on ihan sallittu, mutta yritän nyt lomankin jälkeen pitää syömiset fiksuina. Liikuntaa tulee kuitenkin onneksi väistämättä, koska Varpu tarvitsee runsaasti ulkoilua ja lenkkeilyä. Lisäksi mulla on suunnitelmissa käydä salilla kaksi kertaa viikossa ja uskon että se on ihan riittävä määrä: onhan se ihan peruskestävyystason liikunta  kuitenkin tärkeintä.


Tällä kertaa mun syksyn tavoitteissa on kuitenkin jopa jonkinlainen realismi mukana: tuntuu että melkein kaikkina viime vuosina olen lähtenyt vähän liiankin lennokkaasti kohti uusia haasteita ja sitten lähempänä joulua kirjoitellut viimeisiä esseitä melkein hengenhädässä, koska pitäsihän sitä ehtiä salillekin, mutta silti pysyä kouluhommien aikataulussa. Viime syksy oli tästä tosi hyvä esimerkki: mulla oli päivässä ehkä just se yksi tai kaksi tuntia vapaa-aikaa, koska  olin ahnehtinut ihan älyttömän paljon kursseja ja lisäksi ramppasin salilla kolme, neljä kertaa viikossa. Nyt oon sentään  oppinut olemaan armollisempi itselleni, ainakin vähän. Tästä on siis hyvä lähteä kohti tätä syksyä: tavoitteita on, mutta myös aikaa ihan vain olla ja tehdä just niitä asioita, jotka auttaa jaksamaan!

Millaisia suunnitelmia ja tavoitteita just sulla on tälle syksylle?