Mikä pentuarjessa yllätti?

Varpu on jo reippaasti yli neljä kuukautta, niin se pieni vaan kasvaa! Ja se tarkoittaa samalla sitä, että me ollaan eletty koira-arkea kohta pitkälti yli kaksi kuukautta. Tuntuu että aika menee hujauksessa ja koirallinen elämä olis enemmän paluu normaaliin: onhan meillä molemmilla miekkosen kanssa ollut koiria lapsuudesta asti, koiraton elämä olikin enemmän sellainen välikausi. Silti pentuarjessa on tullut vastaan paljon sellaista, mitä ei ainakaan tällaisissa mittakaavoissa olisi osannut odottaa, vaikka kaikkeen oltiin totta kai parhaamme mukaan yritetty varautua. Tämän postauksen kuvituksena toimii kahdeksan viikkoinen Varpu söpöstyttämässä. Mutta sen pidemmitä puheitta tässä niitä nyt tulee: asioita, jotka pentuarjessa ovat jaksaneet ihmetyttää ja yllättää.

Neuvot: ja niitähän tulee joka tuutista, jopa vastaan käveleviltä ihmisiltä. Eikä siinä, totta kai kuuntelen esimerkiksi Varpun kasvattajan, kurssien ohjaajan tai meikäläisen äitipuolen neuvoja, koska heillä on vankka kokemus koirista ja sama näkemys kouluksesta mun kanssa. Mutta vaikkapa vastaan tulevan lenkkeilijän neuvot pennun sosiaalistamisesta silloin kun me Varpun kanssa harjoitellaan ohittamista on kyllä vähän turhaa puuttumista. Varpua on tietysti sosiaalistettu kahvilareissujen, uusien ihmisten ja koirien tapaamisen, julkisilla liikkumisen jne. avulla. Ja faktahan on se, että kyllä sitä ohittamistakin yksinkertaisesti vain pitää harjoitella.

Odottamisen nopeus: mää olin varautunut odottamaan pentua paljon pidempään ja en voi välillä vieläkään uskoa, että tässä oli niin paljon tuuria matkassa. Marraskuussa päätettiin, että nyt alkaa olla oikea aika laittaa koira-asioita eteenpäin ja alettiin etsiä hyviä ja vastuullisia kasvattajia, joilla olisi pentuesuunnitelmia keväälle ja laitettiin sitten muutamalle viestiä. Tammikuussa käytiin Kajaskiven kennelissä tutustumassa meidän koiran mahdolliseen emoon ja jäi kyllä niin hyvä fiilis, että kyllä me todella toivottiin pennun tulevan juuri tältä kasvattajalta. Ja niinhän se onneksi meni: Varpu-pieni muutti meille huhtikuun lopussa. Ehkä aika marraskuusta huhtikuuhun kuulostaa pitkältä, mutta on niitäkin jotka joutuvat odottamaan sen kaksi vuotta tai pidempään. Lisäksi olisi voinut käydä niin, ettei pentuja olisi riittänyt tai emo ei ylipäätään olisi tullut tiineeksi. Onneksi tässä kävi kuitenkin näin hyvä tuuri, enkä voisi olla kiitollisempi!

Ei mitään rakettitiedettä: vaikka aluksi luulin niin. Mää pläräsin kaikenmaailman pentuoppaita niin intensiivisesti, että miekkosen mielestä se näytti joihinkin pääsykokeisiin pänttäämiseltä. :D Aluksi jännitin ihan älyttömästi pennun kasvattamista ja olin vähintään liiankin varma, että sössin jotain. Ja pahasti. Nyt mää oon kuitenkin vihdoin tajunnut, ettei se pennun opettaminen kunnon koirakansalaiseksi niin vaikeaa olekaan: kunhan sitä pitää paljon mukana erilaisissa paikoissa ja tilanteissa, käyttää pentutreffeillä ja opettaa ne perusjutut. Jokaiselle tulevalle ja itsensä sairaaksi stressaaville pennunodottajille haluankin sanoa että hyvin se menee. Oikeasti.

Muutama sekunti aikaa: jep eli sisäsiisteyden opettelu ja se, kuinka oikeasti on vain muutama sekunti aikaa reagoida, jos pentu etsii pissapaikkaa. Täällä on ollut Tolu ja montakin monituisempi rätti ahkerassa käytössä. Nyt onneksi alkaa näyttää siltä, että lähellä sisäsiisteyttä ollaan: vahinkoja sattuu enää vain silloin tällöin, ehkä kerran viikossa tai harvemmin, jes!

Väsymys: vaikka uusi perheenjäsen onkin aivan ihana, niin silti uusi tilanne vaatii ensin vähän totuttelua varmasti jokaiselta. Arki menee ihan uuteen järjestykseen ja aluksi tein kevään viimeisiä kursseja silloin kun Varpu nukkui ja sitten kun pieni oli hereillä, käytiin paljon ulkoilemassa, harjoiteltiin yksinoloa ja opeteltiin kaikenlaista uutta. Lisäksi ensin herättiin aina puoli kuudelta, kun Varpu piti viedä ulos ja ruokkia. Olihan tää kaikki tietysti kyllä odotettavissa, mutta lähinnä sen aiheuttama väsymys tuli vähän yllärinä. Onneksi se ei kuitenkaan haittaa, kun on uusi ihana perheenjäsen.

Omalla painollaan: aluksi luulin, että kotiutumisessa olisi mennyt pidempään ja arki olisi vaatinut enemmän järkkäilyä. Koira-arki rakentui kuitenkin yllättävän nopeasti ja ennen kaikkea omalla painollaan. Kaikki uusi asettui uomiinsa ja nykyään elämä ilman koiraa tuntuu tosi oudolta ajatukselta. Vaikka menot ja muu vaatii nykyään tietysti enemmän järjestelyä, en tunne menettäneeni mitään. Enemmänkin vain saaneeni tärkeitä asioita elämääni.