Karjalainen tunteiden tuuliviiri

Mun koko lapsuus ihan sinne nuoren aikuisen elämään asti on mennyt pk-seudulla. Mutta: en ole koskaan tuntenut itseäni viileäksi stadin friiduksi, joka ajelee stogella Steissille. Sitten taas jos mietin mun luonnetta: sitä, kuinka menen aina tunne edellä, itken kun itkettää ja nauran kun naurattaa, höpötän jatkuvalla syötöllä sekä lisäksi se että bileitä järkkäillessäni leivon kuin hullu ja itse paardeissa syötän kaikki ähkyyn (tai ainakin pyrin siihen). Kuulostaa ihan siltä, että Karjalasta kajahtaa, mutta voiko se olla niin, jos en ole kerta siellä päivääkään asunut? Miksipä ei, onhan koko mun äidinpuoleinen suku Etelä-Karjalasta ja siellä päin tyypillisessä höpöttelevässä kulttuurissa olen kasvanut.

 Koska rakastan kaikenlaisia hömppätestejä, myös näistä heimojutuistakin löytyy omansa Me Naisten sivuilta. Kävin totta kai tekemässä sen ja sieltähän paljastui, että Etelä-Karjalan likkoja ollaan:

 Sielusi lienee Karjalasta. Tarkkaan ottaen ilmeisesti Etelä-Karjalasta. Se on sellainen välitön, utelias, iloinen sielu, ainakin pinnalta – sisältä se saattaa salaa räytyä. Sinulle keskeistä on, että sinusta tykätään, että meininki säilyy mukavana ja ettei kukaan ainakaan luule, että pidät itseäsi muita parempana. Olet oikein hyvä. Jatka samaan malliin!

Tuossa on kyllä paljon tuttua, kuten vaikkapa tuo etten kestä jos mulle ollaan vihaisia  ja sitten myös toi että löytyy myös vähän liikaakin sellaista vaatimattomuutta: "En mie mittään tarvii! Mie syön vaikka noi keksinmuruset, että muille riittää!" Ja myös toi uteliaisuus, ehdottomasti! Testissä oli myös kohta, jossa kysyttiin, että jos on matkalla jonnekin, niin mitkä sitä saattaisi viivuttää. Lätkäisin rastin ruutuun, että saatan jäädä höpöttelemään jonkun kanssa (kuten viimeeksi tänään koiralenkillä: törmäsin naapuriin, jolla myös oli koira, ja jonka kanssa Varpu pääsi leikkimään. :D).

 

Vaikka näitä maakuntatyyppejä ei tietenkään voi vedenpitävinä sääntöinä ottaa, niin olen silti monesti huomannut, että jotain perää niissä ehdottomasti on. Mulla oli kunnon kulttuurishokki (enemmän siitä löytyypi täältä), kun muutin Jyväskylään. Vaikka tää kaupunki on ollut mulle lapsuudesta asti tuttu, niin silti jyvääskylääläisten rauhallisuus ja hiljaisuus yllätti. Se johtui varmaankin siitä, että täällä asuu kuitenkin mun täti ja serkut äidinpuolelta, joten itäsuomalainen meininki on siis värittänyt elämää täälläkin aina siihen asti, kunnes tapasin miekkosen. Aluksi ihmettelin, että miksi hän ei puhua räpätä, vaan sanoo jotain vain silloin kun on asiaa. Vähitellen totuus valkeni mulle: hän on vain jyväskyläläinen. Muutenkin tuntuu, että täällä tehdään asiat ihan omassa tahdissa: kenelläkään ei ole kiire ja siitä mää tykkään. Ja onhan täällä mahdollisuus karjalaiseen meininkiin: sen kun vaan kutsuu serkut koolle tai soittaa kotiin tai mummolle, joka asuu vieläkin Ruokolahdella. ja sitten voi hetken tuntea olevansa normaali, kun voidaan vapaasti höpöttää mistä sattuu, eikä keskeyttäminenkään ole silloin epäkohteliasta, koska se on itseasiassa ainut tapa saada puheenvuoro.

Olen myös ihan varma, että mun halu emännöidä on äidin puolelta: oon aina ihan innoissani kun saan järkkäillä uusia paardeja, leipoa ja huolehtia siitä, että kaikki viihtyvät. Välillä suunnitelmat on vähän liian suureelliset: ei ehdikään leipoa enää mokkapaloja viiden muun leivottavan lisäksi ja sitten tulee, iik, stressi. Tätä äiti kutsuukin karjalaisen emännän syndroomaksi ja osuvammin ei sitä voisi kuvata!

 Vaikka välillä meidän perheessä kasvaminen on toki ollut yhtä hullunmyllyä siksi, koska jokainen tekee noin kymmentä asiaa yhtä aikaa ja höpöttää taukoamatta samalla (tästä meiningistä on monelle tullut mieleen Serranon perhe :D), niin en silti vaihtaisi sitä mihinkään. Parasta on, että pidetään kaikki edelleen tiiviisti yhteyttä, vaikka mää ja Hilda ollaan muutettu omille tahoillemme. Myös kaikki tunteet ovat meillä saaneet aina näkyä ja että kaikesta on aina voinut puhua. Tää ei tietysti edellytä itäsuomalaisia juuria, mutta meillä se varmaan kyllä vaikuttaa taustalla, kuten myös silloin, kun välillä tulee höpötettyä vähän liikaakin. Ihan vain lämpimikseen.

Ootko sää hidas hämäläinen, viileä stadilainen, vai jotain aivan muuta?