Suuttumisen jalo (ja vaikea) taito

Mulla ei ole ikinä ollut vaikeuksia näyttää tunteita: itken kun itkettää ja nauran kun naurattaa. En osaa kätkeä mitä tunnen, vaan jos riemastun jostain niin se näkyy ihan ylitseläikkyvänä ilona, ja jos taas ahdistaa, niin sen kyllä huomaa mun olemuksesta. Mutta vaikka tunteiden kirjo näkyy mun elämässä värikkäästi, niin yksi on mulle tosi vaikea: en osaa oikein suuttua.

Kuvat: Niclas Mäkelä

 

Suuttuminen on mulle ollut vaikeaa ihan pienestä pitäen ja vaikka eteenpäin onkin menty, niin se on edelleen tunne, jonka näyttämistä välttelen viimeiseen. asti. Ja tää kaikki johtuu siitä, että olen tosi, tosi herkkä. Pelkään loukkaavani jotakuta jos suutun tai ärähdän. En halua vahingossakaan pahoittaa kenenkään mieltä ja riski siihen suuttuessa väkisinkin kasvaa.

 

Olen kasvanut perheessä, jota on kuvattu meiningin osalta italiaiseksi: meillä käydään koko tunteiden kirjo läpi monta kertaa päivässä ja välillä tulee pieniä räjähdyksiä (joista määkään en ole läheskään aina jättäytynyt nöyrästi sivuun), jotka kuitenkin sovitaan nopeasti. Ilmapiiri on ollut aina tosi lämmin ja kotoisa, joten kotonta en ole oppinut pelkäämään suuttumista: meillä on pikemminkin opetettu että kaikki tunteet on sallittuja ja toisinaan riitely puhdistaakin ilmapiiriä. Luulenkin, etten ole oikeastaan oppinut välttelemään riitelyä mistään, vaan herkkyys on vain ohjannut siihen suuntaan.

Kyllähän mää riidellä ja suuttua toki osaan, mutta näytän sen vain niille kaikkein läheisimmille eli perheelle ja miehelle. Me ei miekkosen kanssa olla näiden kolmen vuoden aikana riidelty kunnolla, vaan jos ollaan eri mieltä, niin sitten keskustellaan ja neuvotellaan. Mää kyllä saatan vinkua ja kiukutella (ja jos se musta olis kiinni, niin kyllä meillä riideltäisiin vähän enemmän), mutta mies ei vaan lähde siihen mukaan, koska ei koe sitä millään tavalla kannattavaksi ja hän suuttuu muutenkin älyttömän harvoin. Erimielisyydet ja huonot päivät on tietysti parisuhteissa aina läsnä ja jokaisella parilla on omat tavat käsitellä niitä. Niin sen kuuluu ollakin.

Mää todella toivon, että vielä jonain päivänä osaisin riidellä ja näyttää omaa kettuuntumista edes vielä vähän paremmin. Tällainen armoton venyminen on johtanut (ja tulee johtamaan, jos en skarppaa) siihen, että musta tulee ovimatto, jonka päältä voi kulkea ihan miten lystää. Kaikkea ei pidä siis tosiaankaan kestää tai sietää. Ja sen on sellainen taito, jota mää toivottavasti osaan joskus käyttää paremmin.