Tämä asenne ei ole tullut ainakaan kotonta. Meillä ollut aina se periaate, että parhaansa yrittäminen riittää. Koskaan ei ole vaadittu huipputuloksia kokeista tai loistavaa menestystä harrastuksissa. Silti musta tuli tällainen ja olen miettinyt paljon miksi. Olen asetellut rimaa korkealle jo ihan pienestä pitäen, kun kuviskoulussa pyrin aina täydellisyyteen ja haluaisin pärjätä kokeissa mahdollisimman hyvin. Tapa on siis niin pinttynyt, että edelleen aikuisena mun pitää omasta mielestä suoriutua aina mahdollisimman hyvin. Vaikka sitä ei vaadi kukaan muu kuin mä.
Mulla täydellisyyden tavoittelu on läsnä opiskelussa ja harrastuksissa. Ennen tenttiä saattaa jännittää niin, että kädet ovat kylmät ja vatsaan sattuu, koska on ihan pakko pärjätä mahdollisimman hyvin ja kerätä kursseista vain nelosia ja vitosia. Okei joku kolmonenkin vielä menettelee, mutta sitä alempi ei käy. Sama piirtämisen kanssa: joskus katselen valmiita töitä ja huomaan heti ne virheet, enkä sitä mitä olen saanut aikaan. Työn aloittaminen on myös hankalaa, kun luonnostellessa virheitä tulee eniten ja ei vielä tiedä saako sitä itselleen asettamaansa rimaa ylitettyä. Ja epäonnistuminen, sehän ei käy.
Monesti sanotaan, että pitäisi kohdella itseään samalla tavalla kuin kohtelee muita. Jos kaverini kertoisi saaneensa tentistä hylätyn, en koskaan sättisi häntä liian vähästä panostamisesta, vaan lohduttaisin. En myöskään varmasti vaatisi sitten tulevaisuudessa lapsiltani mitään huippupärjäämistä koulussa tai harrastuksissa. Parhaan yrittäminen riittää aina. Mutta miksi en ajattele näin omalla kohdalla? Ehkä siksi, että olen aina tottunut vaatimaan itseltäni liikoja ja tavasta on vaikea päästä eroon.
Miten rimaa sitten voisi laskea? Yksi tapa olisi oppia ajattelemaan, ettei kaikki ole niin vakavaa ja epäonnistuminen on sallittua. Kukaan ei ole täydellinen, kaikki mokaavat joskus. Silti tulee sellainen olo, että riman alittaminen on kiellettyä ja häpeä. Ei kenellekään muulle, mutta itselle. Pitäisi vaan huomata, että hei, noi muuthan elää kaikista mahdollisista epäonnistumisista huolimatta. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta ei ole. Tarvitaan siis jotain järeämpää ja mikäs perfektionistille sen parempi kuin alittaa rima niin että rytisee. Mulle tää toimi, kun sain tentistä ensimmäistä kertaa kakkosen ja huomasin ettei se ole mikään maailmanloppu. Siitä lähtien olen osannut laskea rimaa vähän. En mitenkään älyttömästi, mutta silti laskenut, vaikkakin vain muutaman sentin.
Olen oppinut suhtautumaan ylitsetursuavaan kunnianhimooni myös huumorilla. Poikaystävän kanssa aina nauretaan, kun alan luonnostelemaan paperille taas jotain hampaat irvessä, että "On tää piirtäminen taas niin saatanan hauskaa!". Tai olen jälleen kerran päättänyt leipoa illanistujaisiin sitä ja tätä, vaikka on alusta asti ollut selvää, etten mitenkään ehdi.
Mää luulen ja uskon vahvasti, että opin olemaan armollisempi itselleni, enkä aina vaadi liikoja. Se tietysti vie aikaa eikä tule olemaan se maailman helpoin asia, mutta aina kannattaa yrittää. Olen asettanut tämän vuoden tavoitteeksi, että lopettaisin itseni mollaamisen varsinkin sen suhteen, kuinka en ole taaskaan sanut aikaiseksi sitä sun tätä tai saanut tentistä nelosta tai vitosta vaan että joskus riman alittaminenin on okei. Aina ei tarvitse olla neiti Täydellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti