Sydän kurkussa

Nyt on työreissulta kotiuduttu ja hetki aikaa ihan vain olla. Hämmentävää tässä on kyllä se, että mää oon yksin täällä: miekkonen tulee tänään partiotapahtumasta ja Varpu on vielä hetken hoidossa (mää olin eilen vasta niin myöhään kotona ja miehellä koko päivä menoa, niin siinä olisi ollut vähän liikaa yksinoloa). Mut siis perusjuttu: kun kerta mies ja koira eivät ole nyt kotona, niin totta kai molemmat liittyvät tähän seuraavaan stooriin, joka tapahtui muutama viikko takaperin. Tarina ei ole kylläkään maailman kepein, kuten postauksen nimikin jo sanoo. Pohdin muutenkin tosi pitkään haluanko edes kirjoittaa tästä, koska tää juttu jäi ahdistamaan aika reippaasti. Sitten kuitenkin päädyin siihen, että parempihan se on näitäkin asioita nostaa esille: jos asioista ei puhuta, ei voida myöskään toimia.

Viime aikoina koirien myrkytyssyötit ovat olleet valitettavan paljon pinnalla: media tuntuu tursuavan varoituksia myrkkylihapullista, neuloja sisältävistä makkaranpaloista ja rotanmyrkkysyöteistä. Voitte siis kuvitella millaista on liikkua lähimetsissä koiran kanssa, jolle ruoka on elämän tärkein ja kiinnostavin asia maailmassa. Ja valitettavasti meidänkin lenkin varrelle osui epämääräinen makkaranpala, jonka Varpu ehti nielaista ennen kuin ehdin napata sen siltä pois. Voitte varmasti uskoa, että siitä seurasi ihan älytön paniikki. Itku kurkussa ryntäsin Varpun kanssa kotiin, soitin eläinlääkäriin ja yritin ensin oksennuttaa Varpua suolalla. Soitin siinä välissä miekkoselle ja hän sanoi että lähtee ajamaan töistä, jos Varpu ei oksennakaan. No eipä oksentanut.

Seuraava askel oli siis päästä lääkäriin, mutta se ei ollut niin helppoa kuin luulisi: lähes jokaisessa paikassa oli ruuhkaa, mutta viimein päästiin päivystyksen kautta eläinlääkärin pakeille. Ei siis kuin koira autoon ja kohti keskustaa, jossa päivystävä asema oli. Matka ei kestänyt kuin kymmenen minuuttia, mutta se tuntui paljon pidemmältä. Samalla oli myös huoli siitä, että kohta makkaranpalan syömisestä olisi kulunut tunti, eikä silloin oksennuttaminen välttämättä enää auttaisi.

Pääsimme onneksi nopeasti vastaanotolle ja Varpu oksennutettiin lääkkeellisesti. Makkaranpala tuli onneksi ulos ja vielä parempi uutinen oli, ettei siinä näkynyt mitään epäilyttävää. Niinpä me päästiin kotiin, Varpu söi hieman vesimelonia ja meni tyytyväisenä (ja väsyneenä) pöydän alle nukkumaan. Kävin vielä tonkimassa sitä metsäpolun viertä, josta makkaranpala oli löytynyt, enkä onneksi löytänyt sieltä sen enempää mitään. Loppu hyvin kaikki hyvin siis.

Vaikka meidän tarinalla oli onnellinen loppu, niin valitettavasti kaikkien kohdalla se ei mene niin. Nää tapaukset saakin mut aina pohtimaan uudelleen ja uudelleen näiden myrkyttäjätyyppien ajatuksenjuoksua: mitä he siitä saavat, että jonkun rakas perheenjäsen saa myrkytyksen ja pahimmassa tapauksessa kuolee siihen. Perheelle jää suuri suru, mutta mitä sille myrkyttäjälle jää? Ajatus siitä, että nytpähän tässä maailmassa on yksi pihoille paskoja ja räksyttäjä vähemmän? Jos tosiaan näin on, niin siinä on aika laiha ilo toisen suruun verrattuna. Oon siis totta kai sitä mieltä, että kakat kuuluu kerätä, eikä ulkona haukuta minuutteja putkeen tai hiljaisuuden aikana. Silti se on aika kumma, että joku vetää hernepellollisen niin syvälle sierainten uumeniin, että alkaa kylvää niitä hemmetin myrkkysyöttejä pusikkoihin, kun helpommalla pääsisi, jos nätisti kävisi sanomassa niistä asioista jotka häiritsee. Varmasti niin päästäisiin yhteisymmärrykseen. Ja karu fakta syöttien sirottelijoille on vieläpä se, etteivät koirat tästä maailmasta noin vain lopu. Ehkäpä siis se puhuminen olis huomattavasti parempi ja kauaskantoisempi vaihtoehto.

Mutta miten me jatkettiin tän episodin jälkeen? Hankittiinko Varpulle kuonokoppa ja kierretäänkö nykyään metsäpolut kaukaa? Ehei. Samalla tavalla me eletään kuin aiemminkin ja tietysti jatketaan jätä-käskyn hiomista sekä katsotaan entistä tarkemmin, mitä sieltä tienvarresta löytyy. Faktahan se on, ettei tuota koiraa voi pumpulissa kasvattaa ja suojella hulluna jokaiselta mahdolliselta ja mahdottomalta vaaralta. Varpun kasvattajankin kanssa tuli tästä jutusta tietysti paljon juteltua ja hän nuo sanat mulle sanoikin. Lisäksi mun äitipuoli eläinlääkärinä totesi, ettei hänelle ole näiden yli kymmenen vuoden aikana ole ollut yhtäkään myrkytystapausta eli nää on onneksi harvinaisempia kuin somessa annetaan ymmärtää.  Mutta näillä siis mennään ja luotetaan siihen, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin järkeviä ja hyväsydämisiä tyyppejä. Niin ainakin haluan uskoa.

Millaisia ajatuksia myrkkysyöttitapaukset sussa herättää?