Vammaiset ja sairaat ne yhteen soppii

"Onko sun miehelläkin Asperger?" 

Siinä kysymys, jonka olen kohdannut useampaan kertaan. Vastaushan tuohon on, että eihei, mun mies ei ole Asperger tai muutenkaan kirjolla. Hänellä ei itseasiassa ole mitään diagnoosia. Se on tuntunut välillä vähän ihmetyttävän ja kummastuttavan. Mua taas silloin ihmetyttää ja kummastuttaa, että miksi se näyttää olevan niin monelle suurempi ylläri.

Ja eihän siinä, kyllä kysyä saa ja pitää, mut tuossakin on ehkä vähän sellaista pientä oletuksen sävyä, jota pohdin enemmän muutama postaus takaperin (löytyypi täältä). Tarkoittaako tää siis sitä, että koska mulla on Asperger, niin mun miehelläkin on? Eli burgerina valitsen muitta mutkitta burgerimiehen? Niinkö se siis automaattisesti menee? Vai olenko mää sit niin maanantaikappale, toisen luokan nainen, etten kelpaa kenellekään normaalille?

Monesti kysymystä kumppanin diagnoosista perustellaan siten, että jos mieskin on kirjolla, niin meidän olisi helpompi ymmärtää toisiamme ja samalla vertaistukeakin olisi jatkuvasti saatavilla. Tämä taas ihmetyttää mua kerta toisensa jälkeen: burgeritkin on erilaisia persoonia ja yksilöitä eli ei se diagnoosi tarkoita, että diagnosoitu kumppani on paras vaihtoehto. Ja täähän ei siis rajoitu pelkkään kirjoon: myös esimerkiksi näkövammaisilta kysytään, että eikö toinen näkövammainen olisi se paras mahdollinen kumppani. Onko se siis muiden mielestä niin, että vammaiset ja sairaat olkoot toistensa kanssa?

Tän oletuksen taustalla on totta kai oletus, että kaksi diagnoosin kanssa elävää ihmistä olis toisilleen sopivia just vertaistuen ja omakohtaisen kokemuksen takia. Kaunis ajatus joo, mutta samalla sen voi käsittää niin, että diagnoosi leimaa elämää niin paljon, ettei voi olla kenenkään normaalijampan kanssa. Ihan kuin koko elämä olisi siis yhtä diagnoosia: se on mielessä ja vaikuttaa elämään aamulla, töissä, salilla, kaupassa, herkkuja mättäessä, pyykkiä ripustaessa, hampaita pestessä... Tästä ajattelutavasta väkisinkin paistaa läpi se, kuinka valitettavan monet näkevät diagnoosin koko elämää ja ihmistä leimaavana. Ei ole ihmistä, on vain diagnoosi.  Ja diagnoosillehan sopii kumppaniksi toinen diagnoosi. Totta kai.

Miksi en sitten ole toisen burgerin kanssa? Edellisen kappaleen tilityksestä sen näkee aika selvästi: oon suhteessa mun miehen kanssa, en diagnoosin. Miekkonen on mulle paras mahdollinen kumppani juuri siksi, että hän on aivan mahtava persoona. Me ollaan monessa asiassa vastakohtia, kuten siinä, että mää oon tunteella kulkeva ekstrovertti, kun taas miekkonen järjellä pohdiskeleva introvertti. Silti meillä on tosi samanlaiset arvot ja ajatukset. Lisäksi Asperger ei näy meidän suhteessa yhtään mitenkään: me ollaan ja eletään kuin ketkä tahansa muutkin. Miekkonen on siis upea tyyppi ja ennen kaikkea: hän näkee minut ihmisenä, ei oireyhtymänä.