Voi ahdistus sentään!

Kuva Joanna Rubin Drangerin sarjisromaanista Neiti Pelokas ja rakkaus

Mää luulen, etten ole ainoa, joka pystyy hyvin samaistumaan neiti Pelokkaan fiiliksiin. Heti herätessä kerätään heti mieleen kaikki ne ahdistavat ja stressaavat asiat ja ne pörräävät iloisesti päässä nukahtamiseen asti. Ja parhaimmassa tapauksessa vielä unetkin on saman sävyisiä kuin päivän ajatukset. Että voi ahdistus sentään! Eikö edes alitajunta voi antaa olla?

Ensimmäisen kerran ahdistus iski 9-vuotiaana: aloin hirveästi pohtia, jos jollekin läheiselle käy jotain tai sitten mulle. Pyörittelin näitä asioita paljon mielessä ja ne kasvoivat aivan megalomaanisiin mittoihin. Tietysti juttelin huolista äidin kanssa, mutta uusia huolenaiheita tuli sitä mukaan kun vanhoista päästiin eroon. 15-vuotiaana mulle rapsahti ahdistuneisuushäiriön diagnoosi (samalla kun sain Asperger-diagnoosin, koska alunperin menin juttelemaan psykiatrin kanssa pelkojen ja murheiden takia), mutta sen selätin tehokkaasti terapiassa vuoden sisään, koska sen avulla sain oikeanlaiset työkalut ahdistusta vastaan: opin suhteuttamaan huoliani ja elämään niiden kanssa, koska surullinen faktahan se on, että lähes jokainen ihminen kantaa murheita koko ajan enemmän tai vähemmän.

Vaikka sain ahdistuneisuushäiriön taltutettua, murheita ja huolia silti on elämässä edelleen, kuten meillä jokaisella. Niiden kanssa on vain oppinut elämään. Olen huomannut, että mulla ahdistus liittyy selkästi stressiin: silloin kun olen kovan paineen alla, huolia tursuaa ovista ja ikkunoista. Sitten taas kun on kiirettömämpi kausi, myös ahdistus hellittää. Toinen ahdistuksen aiheuttaja on tää mun herkkyys. Meillä on suvussa mun lisäksi useampi herkkis ja sen huomaa myös siitä, että me herkät murehditaan enemmän ja stressataan välillä ihan päättömistä asioista, jotka eivät ole millään tavalla ajankohtaisia ja joille ei edes voi tehdä mitään.

Miten ahdistuksen kanssa eletään? Siinäpä se. Viisaana neuvona on, ettei sellaisista asioista kannata kantaa huolta, joille ei voi mitään. Ne tapahtuvat jos ovat tapahtuakseen. Toi on mun mielestä tosi hyvä sanonta, mutta kun ongelma on se, etten osaa sisäistää sitä. Heti kun yritän soveltaa tuota viisautta, niin huomaan tosi nopeasti, että hupskeikkaa, huomio on taas valunut niihin kaikenmaailman stressinaiheisiin. Varsinkin niihin, joille ei voi mitään. Mutta mulla on vakaa luottamus siihen, että iän myötä tulee sitä kuuluisaa viisautta ja sen mukana myös ne turhat huolet vähenee.

Omalla kohdalla toimii paremmin se toteamus, että asiat aina järjestyy. Siihen olen turvautunut aina, kun stressi ja huolet tursuavat jo korvista ulos. Ja totta kai myös poikaystävä, kaverit ja perhe (vaikkakin sieltä Espoosta saakka) ovat huipputärkeää tukea! Heiltä saa aina niiin järkeviä neuvoja ja lohdutuksen sanoja, ettei sitä voi korvata mikään.♥