Kiltin tytön syndrooma

Kun olin pieni, en oikein osannut suuttua. Tuntui, että olemalla vain kiltisti, kaikki sujuu paremmin, enkä pahota kenenkään mieltä. Niin elämä sujuisi mukavammin ja tasaisemmin. Perhe ei kuitenkaan ollut samaa mieltä ja äiti rohkaisi näyttämään myös niitä kiukun tunteita. Ja kyllähän mää sitten opin suuttumaan, mutta se tuntui edelleen pahalta ja yritin pitää sen ihan minimissä. Tietysti kiukuttelua ja hermoilua oli siinä missä muillakin, mutta sen saivat kokea vain harvat ja valitut eli ne tutuimmat ja läheisimmät ihmiset, perhe siis. Kavereille olin vain se iloinen ja kaikkeen sopeutuva tyttö, joka ei hermostu tai suutu. Ikinä. Kaikki ei kuitenkaan jäänyt siihen kiukun välttelyyn, vaan en halunnut myöskään sanoa ei: sehän voisi johtaa riitaan. Tokalla luokalla annoinkin melkein kaikki pokemon-korttini luokkakavereille, koska heille tuli niin hyvä mieli uusista korteista ja "ei" oli se pahin kirosana. 

Ylitse pursuava kiltteily korostui entistä enemmän iän myötä: kolmannella luokalla vaihdoin koulua ja jouduin kiusatuksi. Mielistely tuli keinoksi yrittää vältellä kiusaamista, mutta ehei, kiusaaminen vain jatkui. Lisäksi vanhempani olivat eronneet pari vuotta aiemmin ja näimme siskon kanssa iskää joka toinen viikonloppu. Aloinkin olla iskän luona tosi kiltisti, koska en halunnut kuluttaa niitä joka toisia viikonloppuja riidellen. Osasin onneksi päästellä höyryjä edelleen kotona, mutta nyt kiukuttelun ulkopuolelle jäi kavereiden ja muiden tuttujen lisäksi iskä. Myös teininä olin edelleen liian joustava ja mielistelevä, mikä johti toisinaan siihen, että ylitseni marssittiin. Onneksi perhe ja kaverit olivat välillä muistuttamassa, ettei ovimatoksi pidä todellakaan heittäytyä ja pitää muistaa pitää myös itsensä arvossa.

Aikuistuminen onneksi helpotti turhaa myötäilyä ja osasin lakata olemasta se ikuinen ovimatto. Tuon eriäviä mielipiteitä esille ja tarpeen vaatiessa uskallan pitää omia puoliani. Silti kiltin tytön syndrooma ei ole täysin hellittänyt. Olen edelleen se, joka välttelee riitaa viimeiseen asti ja yrittää mieluummin mukautua tilanteeseen. Haluan siis ennemmin miellyttää muita kuin tuoda ärtymystä esille, vaikka mua kohtaan olisikin oikeasti tehty väärin. Ja jos vaikka kohdalle sattuu äkäinen bussikuski, en huomauta ystävällisesti takaisin, vaan mietin asiaa ja avaudun siitä poikaystävälle tai kavereille. Silloin en loukkaa muita. 

Töissäkin olen ollut joskus turhan kiltti. Kun olin välivuonna siivoojana, jouduin vaihtamaan paikkaa, koska siivoamani toimisto kilpailutettiin. Pääsin lääkäriasemalle töihin, mutta veri- ja neulakammoisena en ollut asiasta kauhean innoissani. En kuitenkaan sanonut tästä esimiehelle mitään, koska en halunnut olla hankala. Jo ensimmäisellä viikolla jouduin kuitenkin kertomaan, etten pärjää: vereen ja ruiskun osiin törmäsi aina jossain ja jokaisella tauolla istuin jossain ahdistuneena itku kurkussa. Silloin opin, että joskus niistä asioista on pakko sanoa, eikä kaikkeen aina voi myöntyä: joskus pitää ajatella asioita myös oman parhaan kannalta.

Kiltteydessä on paljon hyviä puolia ja onhan se hienoa olla se, jota pidetään mukavana ja joustavana tyyppinä. Silti ei kuitenkaan pidä koskaan heittäytyä ovimatoksi ja on osattava pitää niitä omia puolia. Mukava ja joustava voi olla, vaikka joskus tujauttaisikin vastaan. Se on vain tervettä ja antaa muille kuvan, että osaa kunnioittaa itseään. Ei on joissain tilanteissa kaunis sana.