Herkkis

Ensin itkettää. Sitten naurattaa. Sen jälkeen itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Voi, onpa liikuttava mainos tai söpö bambi, niille voisi ehkä kyyneleen vuodattaa. Ei, tässä ei ole kyse mistään suuresta ja mullistavasta mielentilasta tai megaluokan pms:stä vaan ihan siitä, että olen herkkä, todella herkkä. Maailmassa ei varmaan ole yhtäkään asiaa, johon en suhtautuisi edes jonkinasteisella tunteella. 

Eritysherkkyydestä puhutaan nykyään paljon ja aiheesta on ilmestynyt kirjoja, on vertaisryhmiä ja vaikka mitä. On myös ihmisiä, joista koko juttu on hölynpölyä pahimmasta päästä ja kaikki etsimällä etsivät itseltään erikoisuuksia. Varmasti näitä erikoisuudentavoittelijoita on, mutta niin on erityisherkkyyttäkin. Ja onhan se totta, että silloin kun reagoi asioihin tosi voimakkaasti, voimakkaammin kuin monet muut, voidaan todellakin puhua keskivertoa herkemmästä, erityisherkästä ihmisestä.

Mistä tiedän olevani erityisherkkä? Jos mietitään mahdollisimman vakuuttavalta kantilta, niin terapeuttini on sanonut näin ja todennut, että mun Aspergerin pirulainen ilmenee nyt aikuisena tosi samalla tavalla kuin erityisherkkyys: olen herkkä kivulle, kuumalle ja kylmälle, mietin monesti mitä sanon, koska en halua vahingossakaan loukata ketään ja olen myös yliempaattinen: kannan aina muidenkin murheet ja mulle tulee tosi kurja olo, jos näen, että jollakulla on huono olla.

Näiden Aspergerin kanssa kietoutuvien piirteiden lisäksi erityisherkkyys johtuu omasta temperamentistani ja luonteestani. Olen aina tuntenut tunteiden skaalan laidasta laitaan ja elänyt niiden mukana. Itken silloin kun itkettää, nauran kun naurattaa. Tietysti toimin tilanteen mukaan, mutta olen silti aivan naurettavan huono pidättelemään itkua. Ja ei, tämä ei johdu Aspergerista, vaan ihan omasta temperamentistani ja myös perimästä: äiti ja siskot ovat aivan samanlaisia herkkiksiä ja monesti ollaan itketty ja naurettu yhdessä milloin mistäkin syystä. Muistan, kun kerran katsoin siskon kanssa leffaa, jossa toinen kaksossiskoista kuoli ja tarina kertoi eloon jääneen siskon surutyöstä. Itkettiin siinä sohvalla ja syötiin irtokarkkeja. Kunnon vollottajat! :D

Kuten me kaikki, itken ihan kunnon syystä: silloin kun ahdistaa, surettaa tai tuntuu muuten vaan pahalta, mutta myös vähän kevyemmistäkin syistä. Itkuun mulla riittää ihan jopa surullinen mainos. Pahimmasta päästä oli pari vuotta sitten pyörinyt Matkahuollon mainos, jossa mies lähti reissuun ja nainen jäi siihen itkien katselemaan. Myös liikuttavat kirjat, leffat ja biisit riittävät itkun aiheeksi. Liikuttumisen lisäksi ahdistun tosi helposti. Vaikkapa silloin, kun poikaystävä katsoo Netflixistä Dexteriä, vetäydyn sängylle lukemaan, koska en vaan kestä niitä kohtia, joissa heilutaan veitsen (tai mikä terävä juttu se sattuukin olemaan) kanssa. Sen sijaan Wallandereja tai Beckejä en jätä koskaan väliin, koska tykkään kuitenkin rikosleffoista ja niissä ei yleensä näytetä niitä raaimpia kohtia. 

Vaikka olen kova itkemään ja nauramaan, en oikein osaa suuttua kunnolla. En kestä aiheuttaa pahaa oloa muille, joten katson paremmaksi vaieta tai yrittää keskustella asiaa halki. Mutta jos niistä ei ole apua, niin sitten kyllä ärähdän. Ovimatoksi jääminen ei ole enää vaihtoehto ja en halua olla mikään tosielämän Ned Schneebly (siis se jatkuvasti anteeksipyytelevä hyyppä School of Rockista), jonka yli kävelee kuka tahansa. 

Vaikka en aina haluaisi olla se, jolle Veljeni Leijonamieli muuttuu lähes ylivoimaisen surulliseksi jo sivulla 10 tai se, jolle Hachikon katsominen oli melkein yhtä itkua, en kuitenkaan haluaisi luopua herkkyydestä mistään hinnasta. Sen avulla koen elämän kaikki eri vivahteet ja sävyt. Mieluummin tunnen liikaa kuin liian vähän. Koen, että tunteet ovat elämän rikkaus ja en halusikaan olla pohtiva järki-ihminen, vaikka sitä puolta voisi välillä ollakin enemmän. Olen mieluummin herkkis ja ylpeä siitä!

Ootteko enemmän tunne- vai järki-ihmisiä?  Löytyykö täältä muita herkkiksiä?